Taas niitä päiviä

Tuskin olen ainoa, joka aina välillä kohtaa niitä päiviä, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Miten kaikki stressaava ja ahdistava tai muuten vaan vaikea osaakaan kasaantua isoksi pinoksi, kunnes viimeinen huonoon paikkaan aseteltu palanen kaataa kaiken? Tänään se huonosti aseteltu palanen oli bussikuski, joka ei viitsinyt pysähtyä, vaikka olisi aivan varmasti vielä ehtinyt... Ei minun ollut mikään pakko bussilla mennä, kävellen pääsen juna-asemalta kotiiin kymmenessä minuutissa ja itseasiassa ajatuksena jo oli käveleminen. Mutta sitten se myöhässä ajava bussi tulikin eikä viitsinyt edes pysähtyä.

Olen todella herkkä ja aivan liian tunnollinen ihminen. Sellainen olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Olen siitä saanut kärsiä, mutta olen myös saanut oppia itsestäni ja muista paljon. Isäni aina sanoi, että olen todella taitava tekemään aivoluikeroita. Eli toisin sanoen, olen ahkera rivien välistä lukija. Hoitotyössä se on ehkä valtava plussa, ymmärtää (tai luulee ymmärtävänsä) pienen pienestä merkistä potilaan ajatukset tai tuntemukset. Olen taitava näkemään, mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta kun soppaan lisätään valtava tarpeeni mielyttää muita, on tilanne itselleni ajoittain hyvinkin kuormittava. Joskus pääni sisällä on niin valtava tunnemyrsky ja pelkoa "hylätyksi" tulemisesta, että kyyneleet valuvat jo ihan itsestään. Syypää tähän tunnemyrkyyn on ehkä ollut vain jonkun vääränlainen äänensävy tai katse tai ylipäätään vääränlaiset sanat, jotka voi tulkita epäeduksi itseäni kohtaan. Vihaan julkisesti itkemistä. En haluaisi näyttää kyyneleitäni kuin korkeintaan aivan läheisimmilleni. Pitäisi olla niin vahva, mutta kun ei ole. Jostain syystä mieli haluaa ajoittain ajatella vain pahinta ja vaikka järkeilemällä yrittää kuinka selostaa itselleen, ettei tuntemukseni voi pitää paikkansa, ei ne tunteet aina halua kuunnella järkeilyä.

Minulla on monimutkainen mielikuva pääni sisällä siitä, minkälainen on ns hyvä ihminen. Itselläni on valtava (ehkä sairaalloinenkin) tarve pyrkiä olemaan kyseisenlainen hyvä ihminen. Tämä ajatus kuitenkin joskus taistelee oman terveen itsekkään mukavuudenhaluisen ja järkeilevän tahtoni kanssa. Siitä vasta maailmansota syntyykin, kun nämä kaksi pääsevät törmäyskurssille toistensa kanssa. Siinä menee pieni minä jo aivan sekaisin, kun yrittää molempia kuunnella. Samaan aikaan, kun en voi sietää ajatusta, etten ehkä olekaan se täydellinen hyvä ihminen, oma tahtoni yrittää pitää minut jotenkin realistisuuden puolella.

Yllä mainitunlaiset ajatusketjut ja pään sisäiset sodat ovat itselleni jokapäiväisiä ja olen joutunut oppimaan ymmärtämään niitä ja elämään niiden kanssa mahdollisimman sovussa. Kiitos terapian, en ole enää ajattelutapani orja. Joskus on kuitenkin edelleen niitä päiviä, kun liian moni asia ei mene niin kuin pääni sietää ja tunnen kattilan kiehuvan yli. Toiset saavat liiat kiehunnat päästettyä pois, ennen kuin menee yli. Itse en tätä oikein osaa vielä. Tapaani kuuluu enemmänkin kääntää kaikki aina itseeni takaisin, kun pitäisi kaataa liiat vedet pois, minä olen kannun kanssa kaatamassa vain lisää enkä varmasti päästä yhtään pois vapaaehtoisesti.  Jossain vaiheessa kattilani sitten räjähtää ja usein Mika saa kuunnella hermoromahduksiani. Onneksi yhden illan itkeminen ja ääneen asioiden toistaminen usein puree (jostain syystä omaa ajatuksen tasolla järkeilyäni en kykene kuuntelemaan).

Tänään Mika ei ollut paikalla, hän on huomiseen asti Tampereella. Tajusin, että puhelimessa itkeminen tuntuu itsestäni todella vaikealta ja tyhmältä, eli sen ylikin piti pidätellä räjähdystä. Ehkä jotain pientä pystyi yrittää purkamaan, mutta heti, jos itku meinasi puskea päälle, täytyi hiljentyä ja vaihtaa aihetta. Se kuitenkin auttoi ehkä pahimman yli ja lopun pystyi itse puhumaan itselleen. Kyllä, vietin pitkän tovin puhuen yksin itselleni ääneen....Kun ei se ajatuksen tasolla vain toimi. Hullun täytyy löytää hullulle sopivat keinot. Mutta sainpahan lisävahvistusta siihen, että kyllä minä pystyn selviytymään itseni kanssa. Olen vahvempi kuin ennen. Ehkä en pysty itseäni muuttamaan, mutta ainakin löydän järeämmät keinot selviytyä ja pitämään itseni tervejärkisten puolella.

Ehkä kukaan ei enää ihmettele sairashistoriaani tämän jälkeen.... Mutta siitäkin voisin paasata vaikka kuinka pitkään, että mikäkin ketäkin sairastuttaa. Ehkä aivoissani on jonkinlainen mutaatio siinä kohtaa, missä ajatteluketjut ja luonne määräytyvät. En keksi muuta järkevää syytä, mikä olisi aiheuttanut kaiken. Ehkä minun kaltaiseni olisivat joskus kauan sitten vain karsiutuneet pois luonnon valinnan kautta. Mutta onneksi enää ei ole kauan sitten.

Valvomisen yritystä

Kova on yritys rytminkääntöön huomista (tai no tänpäiväistä) yövuoroa varten, mutta nyt nukkumatti alkaa saada pikkuhiljaa yliotteen. Jotenkin kun tarkoituksena ei kuitenkaan ole valvoa koko yötä, vaan kuitenkin sopivasti, että valvominen olisi ensi yönä helpompaa, niin se onkin aivan kamalan vaikeaa. Nukuttaa niin vietävästi! Joko sitä nukutaan tai sitten valvotaan! Tai sitten pitäisi nimenomaan nukkua ja sitten vasta valvotaankin. Tai sitten nukuttaa ensin aivan vietävästi, mutta heti piristyy, kun painaa pään tyynyyn. Jo osaa mennä monimutkaiseksi... Mutta tällä kertaa muistan, että jos yöllä nukkuminen vaatii erityisiä vippaskonsteja, niin kyllä piru vie päivällä nukkuminen sitten myös.

Katsoin elokuvan liikkuva linna taas jälleen kerran. Se on vain niin ihana! Loistavaa yötekemistä :)

Mutta ehkä nyt on tosiaan jo ihan hyvä aika painua pehkuihin.

Kukkasia ja mehiläisiä

Ehkä hieman harhaan johtava otsikko, mutta viime aikoina olen sen verran monta pörriäistä pelastanut ja viherkasveihin tuli mullatkin eilen vaihdettua, että tuntuu minusta tällä hetkellä oikein hyvältä otsikolta!

Ehkä tässä vaiheessa pitäisi vielä sanoa sananen tuosta suomalaisen työn juhlasta, joka vilahti ohi viime viikolla. Itse olin siis vapaalla, kun OH oli päättänyt, että näin lähellä opiskelijaa olevan täytyy saada juhlia vappuna. Vappu tosin jokseenkin erosi edellisistä vapuista. En ensinnäkään käynyt lainkaan keskustassa vapun aikana, Mantan lakitus jäi siis välistä eikä Äpyä tullut hankittua. Asuna ei myöskään toiminut haalari, mutta sitä yo-lakkina tunnettua seiloripäähinettä tuli kyllä ulkoilutettua. Jotain tuttua vapussa kuitenkin oli. Se kului lähes samassa mahtavassa seurassa kuin viime vuonnakin, viiniä tuli nautittua ja pizzapiknik tuli taas pidettyä ihanassa auringon paisteessa.

Muutama kuva vapusta

Ulla<3

Outilla oli ainakin hyvä meno päällä :)

Julius caesar

Ihanan aurinkoinen vappupäivä

Catania pelattiin myös

Outi oli silloin mun valmistujaisissa kirjoittanut korttiin "ei tarvitse sitten aina tehdä muiden vuoroja". Noh, nyt tuli semmoinen olo kuitenkin, ettei sitä nyt kolmen päivän vapaata tarvitse, eli menin jo heti vappupäivän jälkeen töihin tekemään yhden puutoksen. Töissä olikin nyt kunnon härdelli, kun vaihtuvuus on ollut sen verran suurta ja viikatemies on myös ilmeisesti tykännyt vierailla tavallista tiuhempaan, eikä ylitöiltäkään ole vältytty. Eli nyt oli ihan mukavaa päästä kahden päivän vapaalle viiden rankan työpäivän jälkeen.

Aivan ihanat kaksi vapaata ne ovat olleetkin! Ensinnäkin, aurinko on päättänyt vihdoinkin helliä myös omia vapaapäiviäni. Tänään tuntui jo aivan kesältä. Kesäfiilistä on myös herättänyt parvekkeen järjestely kesäkuntoa kohti ja sain tosiaan viherkasvien mullatkin vaihdettua. Imuria olen heilutellut molempina päivinä, eli kissankarvasatoa on saatu tehokkaasti harvennettua. Eilistä päivää ilahdutti myös mukava kahvittelu kotikotona ja tänään vietiin isän kanssa roinaa kierrätyskeskukseen, käytiin mummolassa ja avattiin grillikausikin. Oli niin lämmin, että syötiin ulkona pihalla. Tänään tosin taas muistin, että mummolassa olisi hyvä taas tosiaan ihan ajan kanssa käydä vierailemassa. Mummi kysäisi multa lähtiessä, että onko mulla poikaystävää..... vastasin, että onhan toi Mika ollut kuvioissa jo yli neljä vuotta. Siihen hän seivasi sujuvasti, että eihän hän tiedä jos Mika on mut jättänyt..... Voi mummia ja sitä sen muistia. Ehkä voisi yrittää saada Mikankin taas vierailulle mukaan, mutta ei taida mummin muisti enää pystyä muistamaan alle viiden vuoden sisällä tapahtuneita asioista.

Mutta joka tapauksessa aivan täydellisistä vapaapäivistä olen saanut nauttia. Nyt sitten alkaa rytmin vaihdos, huomenna iltavuoro ja sen jälkeen alkaa yövuoroputki. Robin on meillä edelleen ihan liian kikseissä vappuheilastaan ja harrastaa mouruamista pitkin päivää ja yötä (onneksi ei sentään merkkaile..) ja viime yön nukuin vauvaperhetyyliin kahden tunnin pätkissä. Viikonloppuna suunnittelin meneväni päiviksi nukkumaan kotikotiin jos sama meno jatkuu...saa Mikakin sitten vähän äänekkäämminen viikonloppupäivänsä viettää.

Ihana viikonloppu töissä

Aivan ihana viikonloppu takana, vaikka en vapaalla ollutkaan. Aurinko piristi päiviä ja sunnuntaina avasin työmatkapyöräilykauden. Aamulla oli vielä pakkasta, mutta tiet olivat niin kuivia, ettei jäätä ollut. Muistin taas kuinka piristävää on aloittaa aamu pienellä kuntoilulla. Matka on itseasiassa juuri sopiva, tuntee kyllä urheilevansa (etenkin kun fillaroi sitä vauhtia kuin minä), mutta ei liian pitkä, ettei motivaatio kärsi. Fillarilla todella pääsee nopeammin kuin bussilla.

Vaikka viikonloppu mentiin töissä vajaamiehityksellä, silti oli ihanan rauhallista. Hommat sai hyvin tehtyä ja kuntoutettuakin samalla. Tämä kuntoutushomma on itseasiassa erittäin palkitsevaa. Se on aina yhtä hienoa huomata potilaan kävelevän 5m enemmän tänään kuin eilen. Tai kun "jalaton" potilas saadaan kävelemään edes se 5m, vaikka siihen tarvitaankin kolme hoitajaa ja Eva-teline. Siitä se lähtee ja potilas on niin sanotusti askeleen lähempänä kotia. Ja voi sitä riemun määrää, kun vastaava tulee ilmoittamaan jonkun jonottajista saaneen pitkäaikaispaikan. Jotenkin viikonloppu antoi taas lisää puhtia työhön. Myös loistavalla työporukalla oli varmasti oma vaikutuksensa asiaan.

Täytyy vielä mainita, että eilen meni molemmat i.v.-tentit läpi!! JEE!! Olen nyt täysillä i.v.-luvilla varustettu hoitaja ;) Vielä pieni omakehu: tein kuulemma osaston enkat pisteissä! Tenttiä tehdessä ei kyllä todellakaan ollut semmoinen olo, että tulee piste-ennätys. Kysymykset oli yllättävän kieroja ja jotkut omasta mielestäni hyvinkin nippelitietoa. Kieliasu oli semmoinen, että en yhtään ihmettelen jos ulkomaalaistaustaisilla on vaikeuksia ymmärtää kysymyksiä. Minullakin oli vaikeuksia välillä ymmärtää mitä kysytään! Se herättikin vähän miettimään, että palveleeko i.v.-tentti parhaalla mahdollisella tavalla, jos se on täynnä kielioppikierouksia ja hirveitä kompakysymyksiä, tosielämä kun ei oman kokemukseni mukaan niin toimi. Teoriatentistä saa tehdä virheitä 10/40, mutta se on kyllä tyhmää, että omia virheitään ei sitten jälkikäteen saa tietää, paitsi jos sopii tapaamisen opetushoitajan kanssa, joka on kokonaan toisessa sairaalassa. Olisin itsekin halunnut tietää, mitkä ne 3 kysymystä olivat, jotka itselläni meni väärin. Eihän sitä muuten voi niitäkään oppia.... Tulee ihan opiskeluajat mieleen, kun tehtiin iso määrä tehtäviä ja tenttejä, mutta ainoa palaute mitä saatiin oli se numero opintorekisterissä. Ei koskaan saanut tietää, että mikä sitten meni pieleen ja mikä hyvin.

Mutta ompahan tuokin nyt sitten suoritettu :)

Se, mikä jokaisella on jokatapauksessa joskus edessä...

...nimittäin kuolema.

Jokainen kuolee joskus, vielä ei ole keksitty ikuisen elämän salaisuutta ja toivottavasti ei ikinä keksitäkään. Kaamea ajatus, jos pitäisi elää ikuisesti. Tuntuu ainoastaan luonnolliselta, että jokaiselle alulle tulee jossain vaiheessa myös loppu. Tietenkin sitä toivoisi, että se loppu tulisi oikeaan aikaan ja mahdollisimman myöhään.

Valitsemassani ammatissa, ei voi olla törmäämättä yhteen kuoleman kanssa. Ihmettelen, jos joku selviää opiskelusta ilman yhtäkään vainajan laittoa (tai ehkä tämä odotukseni liittyy vahvasti vain omiini ja opiskelutovereitteni kokemuksiin). Muistan ikuisesti ensimmäisen kohtaamiseni kuoleman kanssa (tai no jotkut voisivat tähän väliin sanoa, ettei ajattelemani hetki ollutkaan ensimmäinen kohtaamiseni, itseasiassa se taisi olla vähintään kolmas, mutta tykkään ajatella sitä ensimmäisenä). Onneksi kyseinen hetki oli loppujen lopuksi kaunis omalla tavallaan, jäi olo, että tämä oli onnistunut loppu hyvästelyineen, itkuineen ja laittoineen joulukynttelikön valossa pimeänä alkutalven iltana. Olinhan minä ehtinyt kokemaan sukulaisten hautajaisia, mutta se on jotain aivan erilaista olla läsnä juuri kuoleman hetkellä ja nähdä omin silmin elämän hiipuvan.

Kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta, tunteeni kuolemaa kohtaan osaavat yllättää yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus ajattelin, että haluaisin lastensairaanhoitoon töihin. Sitten tajusin itkeväni pelkästä ajatuksesta, että pienet elämän alut joutuvat kokemaan aivan liian kovia saatika sitten kohtaamaan kuoleman silloin, kun sen aika kaiken järjen mukaan ei vielä pitäisi olla. Arvostan suuresti heitä, jotka pystyvät tekemään työtä pienten potilaiden hyväksi esimerkiksi syöpäosastoilla tai vastasyntyneiden teholla. Onneksi kuitenkin ymmärsin riittävän ajoissa, että se olisi liian rankkaa itselleni.

Eilen kuitenkin törmäsin uuteen haasteeseen. Luonnollisesti kuolemaan törmätessä, joutuu kohtaamaan myös kuolemaa surevia läheisiä. Toistaiseksi olen kuitenkin onnistunut välttymään siltä, että joutuisin kertomaan jollekin kasvotusten hänen läheisensä voinnin oleellisesti heikkenemisestä. Oikeiden sanojen löytäminen tuntui mahdottomalta. Olen aikaisemmin käynyt samantapaisen keskustelun puhelimitse, mutta kun tilanteeseen lisätään kasvot ja niissä tapahtuvat reaktiot, empatiani tätä ihmistä kohtaan lähtevät ylikierroksille.

Vaikka kuinka luonnollinen ja odotettava asia kuolema olisikin, surevan omaisen kohtaaminen saa omatkin tunteeni heräämään. Ehkä kokemuksen karttuessa, sitä ns tottuu tähänkin, mutta haluaako sitä toisaalta tottua kuolemaan? En ole vielä pystynyt ratkaisemaan pääni sisällä kysymystä siitä, että onko hoitajalla oikeus itkeä, kun itkettää. Toisaalta ajatus tuntuu järjettömältä, hoitajan tulisi olla tilanteessa tukipilari ja lohduttaja, eikä pillittämässä itsekin. Mutta toisaalta taas, onko se niin kamalaa surra ja itkeä yhdessä itkevän omaisen kanssa? Ensimmäisessä kohtaamisessani kuoleman kanssa harjoitteluni ohjaaja itki yhdessä omaisen kanssa. Siinä he halasivat toisiaan itkien hiljaisuuden keskellä kuoleman juuri vierailtua.

Sekalaista sakkia

Nyt tulee ihan vaan suoraa ajatusflowta, eli kaikenlaista sekalaista mitä on päässä viime päivät pyöriny.

Robin on ihan ihmeellinen tapaus. En tiedä onko sillä oikeasti aivan valtava ruokahalu, onko se koukussa vaan siihen syömisen fiilikseen, onko se liian perso ruoalle, onko sillä joku ahmimishäiriö vai mikä nyt oikein on? Se tulee vinkumaan ruokaa ruokakaapille jo tunnin sen jälkeen kun on saanut ruokaa. Voi myös olla, että Robin nautiskelee liian kauan ruokaansa, jolloin Bäde ehtii jo vaihtaa sen lautaselle ja hotkasee puolet Robininkin annoksesta. Mutta se vinkuu ruokaa jatkuvasti. Meidän kissathan siis tietää tasan tarkkaan mistä ruoka tulee, ne on täysin ehdollistettuja juuri sen tietyn kaapin avaamiseen, samoin kuin juuri niiden tiettyjen kissanruokalautasten kilinään. Muiden kaappien avaaminen tai tavallisten lautasten kilinä ei niitä hetkauta. Pahimman nälän hetkellä askeleet keittiöön päin saa kissat ryntäämään perään. Mä en voi pitää kuivamuonaa koko ajan esille, koska Bäde hotkii ne heti ja Bäde on valmiiksi jo tarpeeksi läski. Joten olen juuri niin ilkeä ämmä, että olen antanut Robinille ropoja ja kun Robin on syönyt tarpeeksi, nostan ropot takaisin kaappiin mahdollisimman nopeasti ennen kuin Bäde ehtii liian paljon hotkimaan. Bäde on tajunnut tämän ja on muuttanut taktiikkaansa, ei enää tyydy kiltisti odottamaan vuoroaan, vaan tunkee päätään ropokupille Robinin vielä rouskuttaessa. Ropot meillä täytyy säilyttää hampaiden kestävässä muovilootassa, muuten nuo jyrsijät harrastaa saalistamista ja käy nakertamassa ropopussiin reijän ja napostelee saalistaan onnellisena. Mutta juu, tuo Robinin jatkuva "nälkä"/nälkä ihmetyttää.

Mussa täytyy olla jokin vika. Kyyneleet valuu silmiin aivan ihmeellisissä tilanteissa, että loppujen lopuksi nauratan itseäni. Mulla on vain tapana ajatella ihan liikaa ja liiallisesta ajattelusta syntyy järjettömiä päättelyketjuja. Tänään telkussa pyöri joku mainos (ei nyt millään tule päähän, että mikä) ja jotenkin mä päädyin siitä mainoksesta siihen tunteeseen, että mitä jos mun joku läheinen kuolee ja rupesin pillittämään. En nyt mitään huutoitkua, mutta kyyneleet valui silmiin. Se mainos oli ihan iloinen, en tajua tätä mun päättelyketjua. Mun aivoilla on muutenkin jokin mieletön kyky saada mut herkistymään ihan ihmeellisistä asioista. Joskus sitä sitten taas pystyy hallitsemaan tunteensa ihmeen hyvin. Osaan ihmetyttää itseäni. Toisaalta ehkä pitää vain oppia elämään tämänlaisen itseni kanssa. Tämmöinen musta tuli, kun lääkkeet karsittiin pois, eli kai olin koko ajan ollut tämmöinen, mutta lääkkeet turrutti kaikki tunteet.

Jostain syystä olen ollut viime aikoina ihmeen stressaantunut. Tuntuu, että koko ajan pyörii tiettyjä asioita päässä ja unen kanssa on ollut taas enemmän ongelmia, joita ilta-aikaan ja öisin iskevä yskä pahentaa entisestään. Mutta ehkä nyt pitää vaan yrittää ymmärtää itseään, töiden aloittaminen opiskelujen ja pitkän lomapätkän jälkeen vastavalmistuneena aiheuttaa yllättävääkin stressiä. Kun tätä jaksaa jonkin aikaa, niin sitten taas helpottaa. Jännä juttu, miten sitä taas hokee itselleen, että pitää enää vähän aikaa jaksaa ja sitten helpottaa. Liian tuttu hokema...

Flunssa on nyt kestänyt 2,5 viikkoa!!! Alan tulla hulluksi sen kanssa, enkä tiedä mitä enää tehdä. Tuskin lääkärissäkään käynti mitään helpottaisi, oirekuva viittaa aivan selvään virusinfektioon. Ilmeisesti muutenkin sitkeitä pöpöjä liikkeellä, täytyy vaan yrittää kestää. En ole päässyt salille aivan liian pitkään aikaan :(

Tänään oli kyllä semmoinen päivä töissä että hohhoijaa... Todellista sopeutumisharjoittelua ja ihmeellistä sekasortoa. Mutta selvisin! Eikä kukaan muukaan kuollut! :D Mutta siinä vaiheessa, kun joku alkaa selostamaan, että kuitenkin jo toisella harjoittelujaksolla olevan opiskelijan ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin perushoitoa eikä lääkärinkierrolla tarvitse mennä ollenkaan, kun ei siitä kuitenkaan mitenkään hyödy, herää minussa suuri ymmärrys sitä opiselijaa kohtaan ja tekee mieli sanoa muutama valittu sana.......

Vastavalmistuneen ihmeellinen maailma

Eli viime tiistaina koitti sitten se suuri päivä. Tuntui hienolta ja ihmeelliseltä saada todistusnippu käsiinsä. En edelleenkään pysty käsittämään koko asiaa, että mun ihan oikeasti ei enää tarvitse koulun penkille palata. Tuntuu samaan aikaan ihanalta, omituiselta ja pelottavalta. Saa nähdä minkälaisiksi tunnelmat sitten muokkautuvat viikkojen vieriessä. Tiistaina käytiin Inkan kanssa syömässä kiinalaista todistusten haun jälkeen ja illalla suuntasin kotikotiin kilistelemään skumppaa isin kanssa. Keskiviikkona alkoikin sitten työt ja arki. Torstaina työkaverit ja osastonhoitaja yllättivät kukkakimpulla, onnittelivat valmistumisesta ja toivottivat tervetulleeksi työyhteisöön. Tuli kyllä tosiaan tervetullut olo. Mukavaa mennä töihin paikkaan, jossa on ihania työkavereita ja tuntuu, että omaa työpanosta arvostetaan, vaikka vielä vastavalmistunut untuvikko onkin.

Noh.... Torstain ja perjantain välisenä yönä nyt lähes kaksi viikkoa kestänyt flunssani päätti näyttää totiset voimansa ja vietin koko yön yskien nukkumatta lainkaan. Kun aamulla oli aika nousta aamuvuoroa varten, en ollut varma tuleeko seuraavaksi taas yskänpuuska vaiko oksennus, joten soitin suosiolla töihin olevani sairaana. On sitä ennenkin menty töihin nukkumatta lainkaan, mutta flunssa pisti sitten omat haasteensa vielä soppaan. Jännä juttu, miten silti tunsin aivan mielettömät tunnontuskat siitä, että jäin kotiin. En tosiaan todellakaan helposti anna itseni olla kipeänä.... Ehkä sitäkin pitää vielä harjoitella, siis sitä, että ei tunne niin kamalia tunnontuskia.

Lauantaina edelleen flunssaisena vetäisin sitten hyvän annoksen särkylääkkeitä ja olin valmis juhlimaan valmistumista. Ensin oli kotikotona vuorossa sukulaisjuhlat ja illemmalla ystäväjuhlat omassa kodissani. Molemmat onnistuivat oikein mainiosti ja oli ihanaa nähdä aivan liian pitkästä aikaa tiettyjä ystäviä. On mulla muutenkin vaan niin ihania ystäviä! Baarissa tanssahtelu vähän lysähti, mutta kaiken kaikkiaan ihanat juhlat. Seuraavana päivänä maistui kyllä mäkkisafka ja nesteytyslitku.

Yksi asia harmittaa kyllä erittäin paljon. Olen odottanut innolla kevään saapumista ja katujen sulamista, jotta pääsisin fillaroimaan töihin. Noh, eipä mulla nyt ole enää pyörää!! Se on mitä ilmeisimmin pöllitty (ainakin on kadonnut) meidän taloyhtiön lukitusta pyöräkellarista. Pyörä itsessään oli myös lukittu itseensä kiinni kahdella lukolla, eli se on todella pitänyt kantaa pois. Kotivakuutuksen piikkiin se menee, mutta omavastuuosuus täytyy maksaa. Se oli vasta vuoden käytössä ollut :( Mutta onneksi asia huomattiin nyt, eikä vasta juuri ennen käyttöön ottoa. Meidän naapuriltakin nimittäin pöllittiin pyörä samasta varastosta ja se herätti käymään tarkistamassa oman pyörän tilanne.

Toinen asia mikä saa harmittamaan (tosin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin edellinen) on ibuprofeiinin ja prasetamolin liian lyhyt vaikutusaika. Ne toimii kurkkukipuun loistavasti, mutta kipu ei pysy pois aivan koko yötä :/

Mutta huomenna taas töihin! Aamulla olisi nimineula- ja henkilökorttikuvan kuvaus. Mun tuurilla mulle kasvaa yön aikana iso finni keskelle otsaa :D