Taas niitä päiviä

Tuskin olen ainoa, joka aina välillä kohtaa niitä päiviä, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Miten kaikki stressaava ja ahdistava tai muuten vaan vaikea osaakaan kasaantua isoksi pinoksi, kunnes viimeinen huonoon paikkaan aseteltu palanen kaataa kaiken? Tänään se huonosti aseteltu palanen oli bussikuski, joka ei viitsinyt pysähtyä, vaikka olisi aivan varmasti vielä ehtinyt... Ei minun ollut mikään pakko bussilla mennä, kävellen pääsen juna-asemalta kotiiin kymmenessä minuutissa ja itseasiassa ajatuksena jo oli käveleminen. Mutta sitten se myöhässä ajava bussi tulikin eikä viitsinyt edes pysähtyä.

Olen todella herkkä ja aivan liian tunnollinen ihminen. Sellainen olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Olen siitä saanut kärsiä, mutta olen myös saanut oppia itsestäni ja muista paljon. Isäni aina sanoi, että olen todella taitava tekemään aivoluikeroita. Eli toisin sanoen, olen ahkera rivien välistä lukija. Hoitotyössä se on ehkä valtava plussa, ymmärtää (tai luulee ymmärtävänsä) pienen pienestä merkistä potilaan ajatukset tai tuntemukset. Olen taitava näkemään, mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta kun soppaan lisätään valtava tarpeeni mielyttää muita, on tilanne itselleni ajoittain hyvinkin kuormittava. Joskus pääni sisällä on niin valtava tunnemyrsky ja pelkoa "hylätyksi" tulemisesta, että kyyneleet valuvat jo ihan itsestään. Syypää tähän tunnemyrkyyn on ehkä ollut vain jonkun vääränlainen äänensävy tai katse tai ylipäätään vääränlaiset sanat, jotka voi tulkita epäeduksi itseäni kohtaan. Vihaan julkisesti itkemistä. En haluaisi näyttää kyyneleitäni kuin korkeintaan aivan läheisimmilleni. Pitäisi olla niin vahva, mutta kun ei ole. Jostain syystä mieli haluaa ajoittain ajatella vain pahinta ja vaikka järkeilemällä yrittää kuinka selostaa itselleen, ettei tuntemukseni voi pitää paikkansa, ei ne tunteet aina halua kuunnella järkeilyä.

Minulla on monimutkainen mielikuva pääni sisällä siitä, minkälainen on ns hyvä ihminen. Itselläni on valtava (ehkä sairaalloinenkin) tarve pyrkiä olemaan kyseisenlainen hyvä ihminen. Tämä ajatus kuitenkin joskus taistelee oman terveen itsekkään mukavuudenhaluisen ja järkeilevän tahtoni kanssa. Siitä vasta maailmansota syntyykin, kun nämä kaksi pääsevät törmäyskurssille toistensa kanssa. Siinä menee pieni minä jo aivan sekaisin, kun yrittää molempia kuunnella. Samaan aikaan, kun en voi sietää ajatusta, etten ehkä olekaan se täydellinen hyvä ihminen, oma tahtoni yrittää pitää minut jotenkin realistisuuden puolella.

Yllä mainitunlaiset ajatusketjut ja pään sisäiset sodat ovat itselleni jokapäiväisiä ja olen joutunut oppimaan ymmärtämään niitä ja elämään niiden kanssa mahdollisimman sovussa. Kiitos terapian, en ole enää ajattelutapani orja. Joskus on kuitenkin edelleen niitä päiviä, kun liian moni asia ei mene niin kuin pääni sietää ja tunnen kattilan kiehuvan yli. Toiset saavat liiat kiehunnat päästettyä pois, ennen kuin menee yli. Itse en tätä oikein osaa vielä. Tapaani kuuluu enemmänkin kääntää kaikki aina itseeni takaisin, kun pitäisi kaataa liiat vedet pois, minä olen kannun kanssa kaatamassa vain lisää enkä varmasti päästä yhtään pois vapaaehtoisesti.  Jossain vaiheessa kattilani sitten räjähtää ja usein Mika saa kuunnella hermoromahduksiani. Onneksi yhden illan itkeminen ja ääneen asioiden toistaminen usein puree (jostain syystä omaa ajatuksen tasolla järkeilyäni en kykene kuuntelemaan).

Tänään Mika ei ollut paikalla, hän on huomiseen asti Tampereella. Tajusin, että puhelimessa itkeminen tuntuu itsestäni todella vaikealta ja tyhmältä, eli sen ylikin piti pidätellä räjähdystä. Ehkä jotain pientä pystyi yrittää purkamaan, mutta heti, jos itku meinasi puskea päälle, täytyi hiljentyä ja vaihtaa aihetta. Se kuitenkin auttoi ehkä pahimman yli ja lopun pystyi itse puhumaan itselleen. Kyllä, vietin pitkän tovin puhuen yksin itselleni ääneen....Kun ei se ajatuksen tasolla vain toimi. Hullun täytyy löytää hullulle sopivat keinot. Mutta sainpahan lisävahvistusta siihen, että kyllä minä pystyn selviytymään itseni kanssa. Olen vahvempi kuin ennen. Ehkä en pysty itseäni muuttamaan, mutta ainakin löydän järeämmät keinot selviytyä ja pitämään itseni tervejärkisten puolella.

Ehkä kukaan ei enää ihmettele sairashistoriaani tämän jälkeen.... Mutta siitäkin voisin paasata vaikka kuinka pitkään, että mikäkin ketäkin sairastuttaa. Ehkä aivoissani on jonkinlainen mutaatio siinä kohtaa, missä ajatteluketjut ja luonne määräytyvät. En keksi muuta järkevää syytä, mikä olisi aiheuttanut kaiken. Ehkä minun kaltaiseni olisivat joskus kauan sitten vain karsiutuneet pois luonnon valinnan kautta. Mutta onneksi enää ei ole kauan sitten.