Alkaa olla tää "loma" lopuillaan. Oon onnistunut pitämään sen vähän liiankin hyvin lomana, kun eihän sen oikeasti loma pitänyt olla, vaan iso kasa itsenäisen työskentelyn päiviä rykelmässä. Noh....Empä ole sitä itsenäistä työskentelyä kauhiasti harrastanut. Sain mä eilen aloitettua sitä seminaarityötä. Mun oli tarkoitus kirjoittaa 3-5 sivua. Nyt olen kirjoittanut 4 sivua, enkä ole mielestäni päässyt edes kunnolla asiaan. Ei koko hommalla ole päätä eikä häntää ja toistan itseäni aivan liikaa. Eli se homma vaatii vielä rutkasti työstämistä. Etiikan esseelle en ole ajatustakaan suonut ja sama pätee enkun artikkelireferaattiin/esseeseen/systeemiin (näin selvillä olen koko tehtävänannosta).
Mitä sitten olen tehnyt? Noooh....Tuon seminaarityön aineiston työstämisessä meni vähän pitempään, kun olin luullut (enkä siinäkään ole vielä valmis kaikilta osa-alueilta). Lopun ajasta olen aika pitkälti vain lorvinut. Aika tuntuu kuluvan aivan liian nopeasti. Kun silmä vähänkin välttää, se on jo hypänny ihan liikaa etiäpäin. Sen huomaa keskellä yötäkin, kun ei ole unessa, mutta ei täysin hereilläkään vaikka olo on täysin pirteä.
En ymmärrä mikä siinä on, että siinä joskus 1.30-4 mun on aina pakko olla hereillä vaihteleva aika. Välillä aika on onneksi vain minimaalinen, mutta toisinaan taas sitä jää valvomaan useammaksi tunniksi. Esim viime yönä olin hereillä suunnilleen 1.30-3. Ei mua haittaisi ollenkaan semmoinen satunnainen heräily katsomaan kelloa ja toteamaan, että kyllä sitä voi tosiaan vielä nukkua rauhassa. Mutta kun sitä ei enää vaivattomasti nukahdakaan, rupeaa se heräily olemaan rasittavaa. Mutta minkäs sille mahtaa....
Katsottiin Mikan kanssa eilen illalla Nuori Hannibal. Joten tietenkin sillon 1.30-3 mulla pyöri vaan nonstoppina sen leffan tapahtumat päässä. Eihän se leffa mitenkään pelottava ole, mutta aika ällöttävä kyllä. Ja on muuten todella vaikeaa saada itsensä ajattelemaan jotain muuta.
Mutta juu...Nyt alkaakin koulussa jonkinlainen loppurysäys ennen harjoittelua. Nii-i...Olisi ehkä kannattanut tehdä ne roikkuvat kouluhommat pois alta...Jos tänään sais asioita enemmänkin aikaiseksi? Turha toivo?
Isä lähti taas merelle. Kyllä mullekin kelpais purjehtia caribialla nyt....
Tietoja minusta
- Nelli
- Olen vastavalmistunut terveydenhoitaja, joka asustelee helsingissä avopuolisonsa ja kahden kissan kanssa. Aloittelen työuraani sairaanhoitajan hommissa akuuttivuodeosastolla ja kauhu lopullisesta aikuistumisesta ja työuraputkesta on herännyt. Teksteissä käsittelen arkeani, ajatuskiemuroitani ja vastavalmistuneen haasteita oma menneisyyteni huomioon ottaen.
perjantai 25. helmikuuta 2011
perjantai 18. helmikuuta 2011
Vanhenin
Vanhenin tuossa yön aikana. Toivottavasti kertyi myös sitä iän mukana tulevaa viisautta :P Saas nähdä...
Mietin tässä, jos sitä vaikka jaksaisi lähteä vesijuoksemaan vähän synttäreiden kunniaks. Voisi saada itseään pirteämmäksi tai vaihtoehtoisesti väsyneemmäksi. No kai se on mentävä tekee edes puolen tunnin lenkki. Ilta vietetään syöden toisten valmistamaa sushia (Koto<3) ja leffassa tuon rakkaan mieheni kanssa :) Lupauduin sunnuntaina vastaanottamaan noita vanhuksia meille kakkukahveille.
En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että ihan oikeasti voi olla samaan aikaan työttömyyttä ja työvoimapulaa...Joillekin se tuntuu olevan ihan mahdottomuus käsittää asiaa.
Mietin tässä, jos sitä vaikka jaksaisi lähteä vesijuoksemaan vähän synttäreiden kunniaks. Voisi saada itseään pirteämmäksi tai vaihtoehtoisesti väsyneemmäksi. No kai se on mentävä tekee edes puolen tunnin lenkki. Ilta vietetään syöden toisten valmistamaa sushia (Koto<3) ja leffassa tuon rakkaan mieheni kanssa :) Lupauduin sunnuntaina vastaanottamaan noita vanhuksia meille kakkukahveille.
En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että ihan oikeasti voi olla samaan aikaan työttömyyttä ja työvoimapulaa...Joillekin se tuntuu olevan ihan mahdottomuus käsittää asiaa.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Ihana talvi!
Hyi siel on vielki -18 astetta pakkasta :S Ei kyllä saisi valittaa...aivan ihanaa kun on kunnon talvi! Talvella vaan kuuluu olla lunta niin paljon, että koko helsinki kiroilee ja pakkasta niin, että porukka muuttuu jääkalikoiks! Se on semmonen kunnon suomalainen talvi :) ja sen takia onkin ihanaa asua suomessa. Talvi on todella talvi ja aika usein kesäkin on ihan ok kesä :D Aika mieletöntä itseasiassa kun ajattelee, että suomessa voi vuoden aikana lämpötila vaihdella välillä -50 - +35(tai jopa enemmän). Mutta talvi on ihana, vaikka kesä on vielä kivempi! Nyt kun pahin kaamoskin on ohi, aurinkoa arvostaa aivan erilailla. ...Tosin on jo vähän ikävä kesää....
Sandran kanssa oli aivan ihanaa vaan pälpättää pitkästä aikaa tuntitolkulla<3 ja ilmottauduttiin työväenopiston liikuntakurssille :) Tosin mä vähän tunaroin homman, mutta kuitenkin...
Ja mitenköhän mahtaa tänään junat kulkea? Oletan, että ne on ainakin lähes aikataulussa, kun reittioppaassa ei mitään poikkeusinfoa kerrottu.
Toivon hartaasti, ettei töissä vello paha noro-epidemia...tai mielellään ei mitään noroa. Viimeks oli ilmassa vähän viitteitä alkavasta ongelmasta :S Noh näin lomalla olisi aikaa sekin sairastaa...
Sandran kanssa oli aivan ihanaa vaan pälpättää pitkästä aikaa tuntitolkulla<3 ja ilmottauduttiin työväenopiston liikuntakurssille :) Tosin mä vähän tunaroin homman, mutta kuitenkin...
Ja mitenköhän mahtaa tänään junat kulkea? Oletan, että ne on ainakin lähes aikataulussa, kun reittioppaassa ei mitään poikkeusinfoa kerrottu.
Toivon hartaasti, ettei töissä vello paha noro-epidemia...tai mielellään ei mitään noroa. Viimeks oli ilmassa vähän viitteitä alkavasta ongelmasta :S Noh näin lomalla olisi aikaa sekin sairastaa...
tiistai 15. helmikuuta 2011
Hyvä flow
On vahvasti semmonen tunne, että farmakologian pariin palaan vielä uusinnassakin :/ Tai no kylhän mä siinä aika paljon osasin! Ne vaikuttavat aineet oli vaan yksi pieni mutta... Mutta tänään koulun jälkeen alkoikin sitten puolentoista vikkon loma :) Hiihtola? Vau mikä yleellisyys! Opettajien mukaan tää tupsahti meille "sattumalta". Mutta on se nyt kiva joskus olla muutakin lomaa, kuin joululoma ja työntäytteinen kesäloma! Lomanalun kunniaksi lupauduin huomiseksi töihin! Lomasuunnitelmiin kuuluu myös etiikan essee, enkun referaattiessee ja seminaarityön aineiston etsimistä ja kirjoittamista lasten kohtaamisesta. Ja tosiaan toivon, että saisin nuo tosiaan oikeasti tehtyä...
Ei menny su-ma-yö oikeen nappiin... Tavalliseen tapaani nukahdin kyllä melatoniinin voimin oikein loistavasti, mutta heräsin tosiaan taas tasan kolmen tunnin päästä uudestaan. Eli tässä tapauksessa noin 1:30. (ehkä se circadin oli sittenkin vähän parempi depottablettina, vaikka onkin tuplasti kaliimpaa.) Kolmen aikoihin kyllästyin kierimiseen ja aloin olla muutenkin liian kateellinen Mikalle, joka tuhisi tyytyväisenä vieressä, joten nousin tekemään jotain muuta. Oli kuitenkin vähän huono olo ja närästi mielettömästi, joten pian olinkin sit tyhjentämässä mahalaukkuni sisältöä vessanpönttöön. Hyi olin ihan unohtanut kuinka kauheeta oksentaminen on :S Otin protonipumppusalpaajan (toivoen sen auttavan mahdollisimman nopeasti) ja painuin takaisin pehkuihin ämpäri mukana. Noh ei sitä tullu oikeen mitenkään nukuttua loppuyönä, mutta ainakaan oksentaminen ei jatkunu.
Maanantain olin aivan zombi ja jokseenkin heikossa kuosissa. Mutta ainakin se farmakologian tentti tuli jotenkin tehtyä, jumppaan en kuitenkaan enää jäänyt ja myöhemmin sain tietää, että se peruttiin joka tapauksessa junien mahdottoman myöhästelyn takia. Kotona kuitenkin piristi tuo minun ihana mieheni ruusukimpun kanssa. Sain myös aikaiseksi taas todella herkullisia lihapasteijoita ja raivostuin katsomamme elokuvan toiselle päähenkilölle (miten joku voi olla niin idiootti?). Taistelin koko illan pitääkseni silmäni auki ja ilmeisesti se kannatti :)
En muista millon olisin nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan! Ahh kun tuntui ihanalta herätä aamulla vasta herätyskellon mekastukseen! Herätyskellokin armahti mua, nimittäin radiosta tuli sattumalta rauhallisempi biisi ja olin vihdoinkin kääntäny volyymia vähän pienemmälle, eli normaali shokkiherätys jäi tänäaamuna kokematta :) Ja hyvä flow on jatkunu koko päivän! Vaikka otinkin aamulla vähän rennommin, olin silti tarpeeksi ajoissa koululla. En antanut häiritä, että unohdin evääksi suunnittelemani lihapasteijat kotiin. Junatkin kulki 10min myöhässä, mutta ite satuin saapumaan paikalle täydelliseen aikaan. Onneksi en matkaa keskustaa kohti, nimittäin silloin matka ei olisi sujunut kauhian mukavasti... Koulun jälkeen kävin vielä uimassa ja ompas olo nyt reipas ja aikaansaava!
Jatkuispa tää fiilis huomennakin :)
Ei menny su-ma-yö oikeen nappiin... Tavalliseen tapaani nukahdin kyllä melatoniinin voimin oikein loistavasti, mutta heräsin tosiaan taas tasan kolmen tunnin päästä uudestaan. Eli tässä tapauksessa noin 1:30. (ehkä se circadin oli sittenkin vähän parempi depottablettina, vaikka onkin tuplasti kaliimpaa.) Kolmen aikoihin kyllästyin kierimiseen ja aloin olla muutenkin liian kateellinen Mikalle, joka tuhisi tyytyväisenä vieressä, joten nousin tekemään jotain muuta. Oli kuitenkin vähän huono olo ja närästi mielettömästi, joten pian olinkin sit tyhjentämässä mahalaukkuni sisältöä vessanpönttöön. Hyi olin ihan unohtanut kuinka kauheeta oksentaminen on :S Otin protonipumppusalpaajan (toivoen sen auttavan mahdollisimman nopeasti) ja painuin takaisin pehkuihin ämpäri mukana. Noh ei sitä tullu oikeen mitenkään nukuttua loppuyönä, mutta ainakaan oksentaminen ei jatkunu.
Maanantain olin aivan zombi ja jokseenkin heikossa kuosissa. Mutta ainakin se farmakologian tentti tuli jotenkin tehtyä, jumppaan en kuitenkaan enää jäänyt ja myöhemmin sain tietää, että se peruttiin joka tapauksessa junien mahdottoman myöhästelyn takia. Kotona kuitenkin piristi tuo minun ihana mieheni ruusukimpun kanssa. Sain myös aikaiseksi taas todella herkullisia lihapasteijoita ja raivostuin katsomamme elokuvan toiselle päähenkilölle (miten joku voi olla niin idiootti?). Taistelin koko illan pitääkseni silmäni auki ja ilmeisesti se kannatti :)
En muista millon olisin nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan! Ahh kun tuntui ihanalta herätä aamulla vasta herätyskellon mekastukseen! Herätyskellokin armahti mua, nimittäin radiosta tuli sattumalta rauhallisempi biisi ja olin vihdoinkin kääntäny volyymia vähän pienemmälle, eli normaali shokkiherätys jäi tänäaamuna kokematta :) Ja hyvä flow on jatkunu koko päivän! Vaikka otinkin aamulla vähän rennommin, olin silti tarpeeksi ajoissa koululla. En antanut häiritä, että unohdin evääksi suunnittelemani lihapasteijat kotiin. Junatkin kulki 10min myöhässä, mutta ite satuin saapumaan paikalle täydelliseen aikaan. Onneksi en matkaa keskustaa kohti, nimittäin silloin matka ei olisi sujunut kauhian mukavasti... Koulun jälkeen kävin vielä uimassa ja ompas olo nyt reipas ja aikaansaava!
Jatkuispa tää fiilis huomennakin :)
torstai 10. helmikuuta 2011
Itsekritiikki on myrkkyä liiallisessa käytössä
Minä olen aivan mieletön stressaaja. Pidän myös itselleni aivan liian kovaa kuria ja itsekriittisyys jyllää. Havahduin noihin asioihin tänään...
Sitä voisi oikeasti olla huomattavasti onnellisempi jos antaisi itsensä vähän hellittää. Ja mun koko historia huomioon ottaen, aika omituista, että havahduin tohon vasta tänään. Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni jotenkin rentona persoonana, mutta en sitten täysin olekaan. Ainakin, kun kyse on itsestäni. Ei mikään ihme etten mä enää nuku, kun stressaan ihan ihmeellisistäkin asioista ja vieläpä huomaamattani. Lisää kaiken päälle vielä stressin siitä, etten tosiaan nuku, niin tulee aika mehukas soppa kyllä. Pitäisi oppia antamaan itselleen anteeksi.
Mutta miten? Onhan se nyt helppoa sanoa: "ota rennosti", mutta miten?! Mun aivot on aina kulkenu tämmöstä rataa ja nyt ne pitäs koodata uusiksi.
Maikka oli pistänyt optimaan viestin, että tentit oli tarkastettu ja keskiarvoksi tuli 2,25 eli oli mennyt todella hyvin! ....mä enemmänkin kauhistuin tosta! Ensimmäinen ajatus oli, että jos tuo oli keskiarvo, niin en kyllä ikinä halua tietää mitä itse olen saanut. Pitäisi ehkä joskus uskoa vähän enemmän omiin taitoihinsa... Ja pitäisi myös uskoa meidän opoa, joka mulle sillon joskus hoki, ettei koenumerot välttämättä kerro ollenkaan ihmisen todellisesta osaamisesta käytännössä. Pitäisi myös uskoa työhaastattelijaa, joka mun lukion todistuksen nähtyään tokaisi, että mulla taisi mennä lukio ihan heittämällä läpi. Nooooh...ei se kyllä ihan heittämällä mennyt, mutta ehkä mun käsitys hyvistä arvosanoista on kasvanut jotenkin kieroon.
Yhes iltavuorossa töissä oli auttamassa yhtä mummoa nukkumaan. Olin heijaamassa sen pyörätuolista sänkyyn haliotteella ja pyysin sitä ottamaan musta kiinni. Se purskahti nauruun ja kysy, että mistä muka saisi kiinni, kun olen niin hoikka. Miksi mä en usko tuommoisia kommentteja? Tuskastelin tänään taas farkkuja etsiessäni. Mille ihmeen tasapaksulle tangolle niitä tehdään!? Ja tuntuu, ettei mistään enää saa housuja, jotka ei paljastaisi puolta persettä kumartaessa. Ja kuka oikeasti haluaa farkut, mitkä yrittää esitellä ihan häpykarvotusta?! Tämmösissä tilanteissa ei pitäs ajatella, että voivoi kun on läski, vaan pitäisi olla iloinen, että mulla on sentään muodot! Ja hei onhan se terveellisempää olla se läski reisissä ja takapuolessa kuin vyötäröllä! Eikä tällä pituudella nyt voikkaan kauhian pieni olla... niin...pitäisi myös unohtaa ne kommentit "mä en ainakaan haluisi olla noin pitkä!" No en mäkään tätä valinnut, mutta ei niistä senteistä eroonkaan pääse ainakaan vielä tässä iässä...
Pieni muistilista itselleni:
1. Ole inhimillinen itsellesi.
2. Maailma ei kaadu pieniin virheisiin. Anna itsellesi anteeksi.
3. Maailma ei kaadu jos olen myöhässä minuutin tai kaksi. Ajallaan tuleminen ei ole myöskään myöhästymistä. Ei pidä stressata asiasta turhaan.
4. En ole huono ihminen, kun 3 vuotta terapiaa ei rittänyt. En ole myöskään huono ihminen, jos 4 vuotta ei riitä.
5. En ole huono ihminen, jos en pääse eroon lääkkeistä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.
6. Se etten kykene nyt nukkumaan, ei tarkoita ettenkö ikinä kykenisi nukkumaan normaalisti.
7. Koenumerot eivät kerro koko totuutta osaamisestani.
8. Keskity enemmän niihin onnistumisiin ja hyviin puoliisi. Kuuntele ja muista myös se positiivinen palaute.
9. Pitää lopettaa se "haluisin olla tätä, tuota ja tommosta" ja oppia pitämään siitä mitä on. Tän kehon kanssa sitä kuitenkin joutuu tulemaan toimeen vielä moooonta kymmentä vuotta.
10. Täytyy rajoittaa turhaa suorittamista ja etukäteen stressaamista. Varsinkaan nukkumiseen se ei auta lainkaan. Kuluttaa myös vain turhaan voimavarjoani ja vähentää onnellisuutta. Eli rennompaa asennetta ja aina ei tarvitse olla niin tunnollinen.
Nuo kun edes pystyisi pitämään mielessä, niin ehkä sitten joskus myös toimisi todella niiden mukaan.
Nyt puolitoista tuntia farmakologian aktiivista ja opiskelua ja sitten lähden leikkimään neuvolatätiä meidän odottavalle kissamammalle :)
Sitä voisi oikeasti olla huomattavasti onnellisempi jos antaisi itsensä vähän hellittää. Ja mun koko historia huomioon ottaen, aika omituista, että havahduin tohon vasta tänään. Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni jotenkin rentona persoonana, mutta en sitten täysin olekaan. Ainakin, kun kyse on itsestäni. Ei mikään ihme etten mä enää nuku, kun stressaan ihan ihmeellisistäkin asioista ja vieläpä huomaamattani. Lisää kaiken päälle vielä stressin siitä, etten tosiaan nuku, niin tulee aika mehukas soppa kyllä. Pitäisi oppia antamaan itselleen anteeksi.
Mutta miten? Onhan se nyt helppoa sanoa: "ota rennosti", mutta miten?! Mun aivot on aina kulkenu tämmöstä rataa ja nyt ne pitäs koodata uusiksi.
Maikka oli pistänyt optimaan viestin, että tentit oli tarkastettu ja keskiarvoksi tuli 2,25 eli oli mennyt todella hyvin! ....mä enemmänkin kauhistuin tosta! Ensimmäinen ajatus oli, että jos tuo oli keskiarvo, niin en kyllä ikinä halua tietää mitä itse olen saanut. Pitäisi ehkä joskus uskoa vähän enemmän omiin taitoihinsa... Ja pitäisi myös uskoa meidän opoa, joka mulle sillon joskus hoki, ettei koenumerot välttämättä kerro ollenkaan ihmisen todellisesta osaamisesta käytännössä. Pitäisi myös uskoa työhaastattelijaa, joka mun lukion todistuksen nähtyään tokaisi, että mulla taisi mennä lukio ihan heittämällä läpi. Nooooh...ei se kyllä ihan heittämällä mennyt, mutta ehkä mun käsitys hyvistä arvosanoista on kasvanut jotenkin kieroon.
Yhes iltavuorossa töissä oli auttamassa yhtä mummoa nukkumaan. Olin heijaamassa sen pyörätuolista sänkyyn haliotteella ja pyysin sitä ottamaan musta kiinni. Se purskahti nauruun ja kysy, että mistä muka saisi kiinni, kun olen niin hoikka. Miksi mä en usko tuommoisia kommentteja? Tuskastelin tänään taas farkkuja etsiessäni. Mille ihmeen tasapaksulle tangolle niitä tehdään!? Ja tuntuu, ettei mistään enää saa housuja, jotka ei paljastaisi puolta persettä kumartaessa. Ja kuka oikeasti haluaa farkut, mitkä yrittää esitellä ihan häpykarvotusta?! Tämmösissä tilanteissa ei pitäs ajatella, että voivoi kun on läski, vaan pitäisi olla iloinen, että mulla on sentään muodot! Ja hei onhan se terveellisempää olla se läski reisissä ja takapuolessa kuin vyötäröllä! Eikä tällä pituudella nyt voikkaan kauhian pieni olla... niin...pitäisi myös unohtaa ne kommentit "mä en ainakaan haluisi olla noin pitkä!" No en mäkään tätä valinnut, mutta ei niistä senteistä eroonkaan pääse ainakaan vielä tässä iässä...
Pieni muistilista itselleni:
1. Ole inhimillinen itsellesi.
2. Maailma ei kaadu pieniin virheisiin. Anna itsellesi anteeksi.
3. Maailma ei kaadu jos olen myöhässä minuutin tai kaksi. Ajallaan tuleminen ei ole myöskään myöhästymistä. Ei pidä stressata asiasta turhaan.
4. En ole huono ihminen, kun 3 vuotta terapiaa ei rittänyt. En ole myöskään huono ihminen, jos 4 vuotta ei riitä.
5. En ole huono ihminen, jos en pääse eroon lääkkeistä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.
6. Se etten kykene nyt nukkumaan, ei tarkoita ettenkö ikinä kykenisi nukkumaan normaalisti.
7. Koenumerot eivät kerro koko totuutta osaamisestani.
8. Keskity enemmän niihin onnistumisiin ja hyviin puoliisi. Kuuntele ja muista myös se positiivinen palaute.
9. Pitää lopettaa se "haluisin olla tätä, tuota ja tommosta" ja oppia pitämään siitä mitä on. Tän kehon kanssa sitä kuitenkin joutuu tulemaan toimeen vielä moooonta kymmentä vuotta.
10. Täytyy rajoittaa turhaa suorittamista ja etukäteen stressaamista. Varsinkaan nukkumiseen se ei auta lainkaan. Kuluttaa myös vain turhaan voimavarjoani ja vähentää onnellisuutta. Eli rennompaa asennetta ja aina ei tarvitse olla niin tunnollinen.
Nuo kun edes pystyisi pitämään mielessä, niin ehkä sitten joskus myös toimisi todella niiden mukaan.
Nyt puolitoista tuntia farmakologian aktiivista ja opiskelua ja sitten lähden leikkimään neuvolatätiä meidän odottavalle kissamammalle :)
tiistai 8. helmikuuta 2011
On se vaikeeta valita
Kustaankartano vai puksun kotihoito?
Siinäpä vasta kysymys. Luulin, että haluisin ehdottomasti mieluummin kustikseen...muttamutta...Olen miettinyt asiaa liikaa enkä ole enää niin varma. Mutta kohtapuoliin (huomenna) pitäs rupee päättää kumpaan haluisin. Kustiksen osastonhoitaja on just niin osastonhoitaja. Se on aina sitä "merkkasin sulle ton ajanjakson ALUSTAVASTI" "ajat voi viellä jonkun verran elää, mut merkkasin sut tohon" Mitä toi nyt sit tarkottaa? Se on aina se ALUSTAVASTI. Mä en tiedä uskallanko mä kieltäytyä kotihoidonpaikasta, jos toi todella on vain alustavasti (eli mulle voidaan ilmottaa yhtäkkiä, ettei mulle olekaan töitä). Mut kustiksessa ei tarvisi ravata ympärinsä jatkuvasti kartan kanssa seikkaillen ja ei tarvisi toimia niin yksin, vaan aina olis joku lähellä, jolta kysyä apua. Työkin olis varmaa pitkälti sitä samaa vanhaa, minkä jo osaan. Kustiksessa mä saisin toimia myös sairaanhoitajan sijaisena, mikä tosin toisi enemmän vastuuta. Yleisten ohjeiden mukaan mulla on kesällä vähän alle 20op:tä liian vähän toimiakseni sairaanhoitajan sijaisena. (odotan reilun vuoden päästä tulevaa kesää, kun saan toimia terkkarin sijaisena). Jos meen kustikseen, mulla olisi myös kesälomaa vähemmän....ei suostunu, että aloittaisi viikon myöhemmin. (sain kuitenkin neuvoteltua, että saisin edes 2 viikkoa kesälomaa). Kustiksesta oon kuullu paljon hyvää palautetta.
Mut sit kotihoidossa taas SAISI olla ulkona hyppimässä, mikä on toisaalta hyvä asia vain jos tulee hyvä kesä. Työmatkakin olisi puolet lyhyempi ja sen taittaa nopeesti pyörällä (töissäkin liikkuisi helposti pyörällä). Työ olisi jotain sellasta mitä en ole vielä suoranaisesti tehnyt (tosin kotihoidon harjoittelu tulee keväällä eli tulisi tutuksi). Työ olisi tosi itsenäistä, mikä näyttäisi tosi hyvältä cv:ssä. Kotihoidon ikähaitari on suurempi kuin kustiksessa ja asiakkaat olisi tod.näk. vielä parempikuntoisia, mutta kiire olisi aivan varmasti läsnä. Kotihoidosta yleisesti oon kuullu hyvää palautetta, mutta myös paljon sitä valitusta työn raskaudesta.
Mulla on myös toinen ongelma. Mulla on päällekkäin kaksi 100%:n läsnäolopakon luentoa. Toinen on valinnainen ja toinen kuuluu perusopintoihin. Puhuin jo ton valinnaisen kurssin opettajan kanssa ja tuli fiilis, että se on aivan valmis heittää mut kurssilta veks, kun edes kyselen tuommosia. Tää toinen luento on taas psykiatrian lääkäriluento ja kaikilla lääkäriluennoilla on "tervetuloa puolen vuoden päästä uudestaa" -tyyli poissaolojen suhteen johtui se sitten mistä tahansa. (Ne eivät ole pakollisia suinkaan sen takia, että opettajian mielestä ne ovat ehdottoman välttämättömiä meidän opintojen kannalta, vaan koska koulu haluaa hyötyä jokaisesta sentistä, minkä se maksaa noille lääkäriluennoitsijoille, joten meidät pakotetaan istumaan siellä oltiin sairaita tai ei. Itse istuisin siellä kuitenkin jokatapauksessa, koska lääkäriluennot ovat todella mielenkiintoisia, mutta eikä tässä asiassa voitaisi edes joskus joustaa?) En halua jättää sitä yhtä luentoa roikkumaan, koska sillon mun yks opintokokonaisuus jäisi roikkumaan eli multa jäisi roikkumaan 10op:tä ton yhden luennon takia. Siitä tuskin tulisi ongelmaa kelan kannalta, mutta palkankorotus jäisi saamatta kesällä.
Aika ahtaalle sitä opiskelija pistetään. En edelleenkään ole oppinut jakautumisen jaloa taitoa. Ikävöin lukioaikoja, kun luennolta sai olla 8 kertaa poissa! Eli tosi paljon! Nyt täytyy jokaisesta poissaolosta käydä mielettömät neuvottelut, että miten sen saisi korvattua ja hyvin usein tuleekin vastaukseksi vain "tervetuloa puolen vuoden päästä uudestaan" ja on meitä joskus kehoitetukin tulemaan jopa pää kainalossa kouluun. Joskus tuntuu, että tämä menee jo epäinhimillisyyden puolelle. Ja eihän sitä ole edes mahdollista katsoa, ettei menisi valinnaisia ammattiopintojen päälle, koska ilmoittautuminen kaikille kursseille oli nytkin marraskuussa ja aikataulut kevätopinnoista tulivat joulun aikaan (eli yllättävän aikaisin jopa!). Sitä joutuu sitten aina valitsemaan kaiken aivan sokkona ja sitten myöhemmin yrittää luovia kurssien välillä ja anella poissaolojen armahtamista edes kasalla lisätehtäviä.
Toivottavasti musta tulee nyt edes hyvä terkkari tämmöisen meiningin jälkeen!
Siinäpä vasta kysymys. Luulin, että haluisin ehdottomasti mieluummin kustikseen...muttamutta...Olen miettinyt asiaa liikaa enkä ole enää niin varma. Mutta kohtapuoliin (huomenna) pitäs rupee päättää kumpaan haluisin. Kustiksen osastonhoitaja on just niin osastonhoitaja. Se on aina sitä "merkkasin sulle ton ajanjakson ALUSTAVASTI" "ajat voi viellä jonkun verran elää, mut merkkasin sut tohon" Mitä toi nyt sit tarkottaa? Se on aina se ALUSTAVASTI. Mä en tiedä uskallanko mä kieltäytyä kotihoidonpaikasta, jos toi todella on vain alustavasti (eli mulle voidaan ilmottaa yhtäkkiä, ettei mulle olekaan töitä). Mut kustiksessa ei tarvisi ravata ympärinsä jatkuvasti kartan kanssa seikkaillen ja ei tarvisi toimia niin yksin, vaan aina olis joku lähellä, jolta kysyä apua. Työkin olis varmaa pitkälti sitä samaa vanhaa, minkä jo osaan. Kustiksessa mä saisin toimia myös sairaanhoitajan sijaisena, mikä tosin toisi enemmän vastuuta. Yleisten ohjeiden mukaan mulla on kesällä vähän alle 20op:tä liian vähän toimiakseni sairaanhoitajan sijaisena. (odotan reilun vuoden päästä tulevaa kesää, kun saan toimia terkkarin sijaisena). Jos meen kustikseen, mulla olisi myös kesälomaa vähemmän....ei suostunu, että aloittaisi viikon myöhemmin. (sain kuitenkin neuvoteltua, että saisin edes 2 viikkoa kesälomaa). Kustiksesta oon kuullu paljon hyvää palautetta.
Mut sit kotihoidossa taas SAISI olla ulkona hyppimässä, mikä on toisaalta hyvä asia vain jos tulee hyvä kesä. Työmatkakin olisi puolet lyhyempi ja sen taittaa nopeesti pyörällä (töissäkin liikkuisi helposti pyörällä). Työ olisi jotain sellasta mitä en ole vielä suoranaisesti tehnyt (tosin kotihoidon harjoittelu tulee keväällä eli tulisi tutuksi). Työ olisi tosi itsenäistä, mikä näyttäisi tosi hyvältä cv:ssä. Kotihoidon ikähaitari on suurempi kuin kustiksessa ja asiakkaat olisi tod.näk. vielä parempikuntoisia, mutta kiire olisi aivan varmasti läsnä. Kotihoidosta yleisesti oon kuullu hyvää palautetta, mutta myös paljon sitä valitusta työn raskaudesta.
Mulla on myös toinen ongelma. Mulla on päällekkäin kaksi 100%:n läsnäolopakon luentoa. Toinen on valinnainen ja toinen kuuluu perusopintoihin. Puhuin jo ton valinnaisen kurssin opettajan kanssa ja tuli fiilis, että se on aivan valmis heittää mut kurssilta veks, kun edes kyselen tuommosia. Tää toinen luento on taas psykiatrian lääkäriluento ja kaikilla lääkäriluennoilla on "tervetuloa puolen vuoden päästä uudestaa" -tyyli poissaolojen suhteen johtui se sitten mistä tahansa. (Ne eivät ole pakollisia suinkaan sen takia, että opettajian mielestä ne ovat ehdottoman välttämättömiä meidän opintojen kannalta, vaan koska koulu haluaa hyötyä jokaisesta sentistä, minkä se maksaa noille lääkäriluennoitsijoille, joten meidät pakotetaan istumaan siellä oltiin sairaita tai ei. Itse istuisin siellä kuitenkin jokatapauksessa, koska lääkäriluennot ovat todella mielenkiintoisia, mutta eikä tässä asiassa voitaisi edes joskus joustaa?) En halua jättää sitä yhtä luentoa roikkumaan, koska sillon mun yks opintokokonaisuus jäisi roikkumaan eli multa jäisi roikkumaan 10op:tä ton yhden luennon takia. Siitä tuskin tulisi ongelmaa kelan kannalta, mutta palkankorotus jäisi saamatta kesällä.
Aika ahtaalle sitä opiskelija pistetään. En edelleenkään ole oppinut jakautumisen jaloa taitoa. Ikävöin lukioaikoja, kun luennolta sai olla 8 kertaa poissa! Eli tosi paljon! Nyt täytyy jokaisesta poissaolosta käydä mielettömät neuvottelut, että miten sen saisi korvattua ja hyvin usein tuleekin vastaukseksi vain "tervetuloa puolen vuoden päästä uudestaan" ja on meitä joskus kehoitetukin tulemaan jopa pää kainalossa kouluun. Joskus tuntuu, että tämä menee jo epäinhimillisyyden puolelle. Ja eihän sitä ole edes mahdollista katsoa, ettei menisi valinnaisia ammattiopintojen päälle, koska ilmoittautuminen kaikille kursseille oli nytkin marraskuussa ja aikataulut kevätopinnoista tulivat joulun aikaan (eli yllättävän aikaisin jopa!). Sitä joutuu sitten aina valitsemaan kaiken aivan sokkona ja sitten myöhemmin yrittää luovia kurssien välillä ja anella poissaolojen armahtamista edes kasalla lisätehtäviä.
Toivottavasti musta tulee nyt edes hyvä terkkari tämmöisen meiningin jälkeen!
maanantai 7. helmikuuta 2011
Hidasta
Musta tuntuu, että mulla on paljonkin sanottavaa, mutta mä en tiedä osaanko mä sanoa yhtään mitään järkevää.
On se niin kiva yllättyä positiivisesti! Pessimisti ei pety. Mutta on se kyllä pitemmän päälle aika surullista. Pessimistin elämä on sellasta 24/7 angstailua...tai no kai sitä voi olla pessimisti ilman angstailuakin, mutta itse en ainakaan osaa. Ja se realisminkin raja on niin häilyvä, että on toisella puolella ennen kuin huomaakaan. Mutta nyt kannatti olla pesiimisti, vaikka olenkin ollut aika stressade viime aikoina.
Seuraavaksi se farmakologia.... Tänääkin mun kalenterissa luki isolla "Tämä aika käytetään tehokkaasti farmakologian opiskeluun", mutta se aika käytettiinkin suurimmaksi osaksi tehokkaaseen neulomiseen. En vain osaa lopettaa, kun kerran olen aloittanut. Kauhian vaikeaa...
Opetin tänään inkaa neulomaan sukkia (samalla kun neuloin omia sukkiani...weeh millonkohan olen viimeksi neulonut itselleni sukat?!). Inka on niin ihana oppilas ja itsekin olin hyvin tehokas poimimaan tippuneita silmukoita. Muistan kun ala-asteella kässäntunneilla opettajan luo muodostui aina jono pieni oppilaita odottamassa vuoroaan, jotta kadonneet silmukat saataisiin taas paikoilleen. Silloin olin itsekin yksi vuoroaan jonottavista. Taitaa olla vieläkin vanhempien hattuhyllyllä se yksi kaulahuivi, jonka tein isälle joskus. Se on aivan liian lyhyt, koska sen tekeminen oli jokseenkin pitkäveteistä. Siihen on käytetty hyvin epämääräisiä toisiinsa sopimattomia jämälankoja ja sen reunat aaltoilevat oman mielensä mukaan. Tyylikästä? No ei oikein... Mutta silloin siitä omasta tekeleestään oli niin ylpeä.
Tuli taas koulussa pohdittua elämää, terveyttä ja voimavaroihin perustuvaa hoitotyötä. Joo, ei se vaan toimi, että vaan sanoo jollekkin "nyt teet just näin koska mä sanon niin ja mä tiedän paremmin mikä on sulle hyväksi PISTE" Ja mikä on sit taas terveyttä? Joku, joka vetelee kourallisen pillereitä päivässä voi ilmoittaa olevansa erittäin terve, kun taas joku, joka näyttää päällisin puolin täysin terveeltä, voi ilmoittaa olevansa jotain aivan muuta. Mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä eheäksi? Minä koen olevani terve, vaikka sitä nyt on pikkuista vaivaa millon missäkin. Ehkä se terveys/eheys ei olekaan vaan sitä, ettei ole diagnosoituja somaattisia tai psyykkisiä sairauksia. Varmaan siihen terveyteen linkittyy vahvasti myös onnellisuus. Tuskin kokisin itseni terveeksi, jos olisin vailla opiskelupaikkaa/työtä, eikä olisi läheisiä ympärillä tukena. Joku toinen voi olla aivan eri mieltä. Siinä sit menet sanomaan muille, mikä kuuluu terveyteen ja mikä ei. Toivon, ettei musta tule ikinä semmosta saarnaavaa terkkaria, joka inisee jokasesta pienestä asiasta.
Sai muutenkin vähän herättelyä tänään. Meillähän on täällä suomessa suurella osalla asiat aivan loistavasti! Mutta miksi silti me olemme niin onnettomia ja "kaikki on pielessä" -sakkia? Onko meillä perspektiivit aivan pielessä vai eikö me vain yksinkertaisesti tyydytä mihinkään vaan halutaan aina vaan enemmän? Olemmeko me laiskimuksia joille optimismi on vieras käsite vai vaatiiko yhteiskunta meiltä vain liikaa? Ja kuka tämä yhteiskunta on? Milloin se on vaatinut liikaa vai onko kaikki meidän korviemme välissä? Onko tämä angstailu ja alkoholilla murheiden huuhtelu esimerkin tai vaikkapa geenien kautta väistämättä periytyvä ominaisuus? Kuka on ollut se ensimmäinen geenivirheinen/koko homman keksijä, kuka päätti, että täähän on hauska juttu...tai ei niin hauska? Olemmeko me vain liian heikkoa porukkaa, vai eikö tämä suomen terveydenhuolto todella vaan toimi niin kuin pitäisi?
Liian usein sitä kuitenkin kuulee niitä "Työtön on vain laiska/saamaton/nirso, kun ei töitä muka löydä", "masentuneen tarvitsee vain ja ainoastaan muuttaa asennettaan/sehän kerjää vain huomiota", "kiusattu vain kerjää sitä (mitäs on outo!)/kiusaantuu turhasta" ja "alkoholistilta vain puuttuu riittävästi itsehillintää/tahdonvoimaa/ihan omasta tahdostaan on just tommonen!"
Mikä meni pieleen?
Mikä kiire meillä aina on? Oon ennen huomannu hermostuvani helposti mikäli jokin asia ei nyt menekään just niin kuin suunnitelmissa oli ja aivan yhtä sutjakkaasti. Voi APUA, kun joku vanhus ei halunnutkaan lähteä pesuille, kun mä just olin niin suunnitellu ja kauheeta mitä sitä nyt tekis ja kaikki meni uusiks kääk. Onneksi sitä on ruvennu hienosti pääsee eroon siitä. Mukavempi ottaa asiat rennommin. Mutta jos sitä sais enemmän sitä rennompaa asennetta muutenkin. Esim: Miksi mä juoksen hikipäissäni junaan, kun seuraava lähtis vain viiden minuutin päästä? Miksi on rasittavaa, kun juna on vain muutamankin minuutin myöhässä? (Hei vihdoinkin olis vain muutaman minuutin! ;D) Miksi mä raivostun läppärilleni, kun nettiyhteys ei toimikaan niin sutjakkaasti kuin normaalisti? Miksi ruuhkassa istuminen on aina yhtä rasittavaa? Miksi on aina niin kiire ja tohina päällä, vaikka todellista hoppua ei olisi? Uskallan väittää, että suurin osa meistä aina ajattelee todellisen kiireen moninkertaisena. Ajatellaan, että on kiire vaikkei olisikaan ja sitten kun on todella hieman hoppu niin voi luoja sitten vasta juostaankin. Kun ruvetaan kuvitelun kiireen tai tekemisen hamstraamisen vuoksi jätetään itsestään huolehtiminen vähälle, niin ei kyllä kuulosta mitenkään terveeltä. Pakottaako tähän meidät yhteiskunta vai onko tämä jokin opittu/geeneissä tuleva tapa? Ehkä molempia.
Mutta ehkä mä nyt lopetan tommosten ajattelun tähän, kun ei tuommosella pälpätyksellä maailmaa paranneta. Voisi pistää nollausvaihteen päälle :)
On se niin kiva yllättyä positiivisesti! Pessimisti ei pety. Mutta on se kyllä pitemmän päälle aika surullista. Pessimistin elämä on sellasta 24/7 angstailua...tai no kai sitä voi olla pessimisti ilman angstailuakin, mutta itse en ainakaan osaa. Ja se realisminkin raja on niin häilyvä, että on toisella puolella ennen kuin huomaakaan. Mutta nyt kannatti olla pesiimisti, vaikka olenkin ollut aika stressade viime aikoina.
Seuraavaksi se farmakologia.... Tänääkin mun kalenterissa luki isolla "Tämä aika käytetään tehokkaasti farmakologian opiskeluun", mutta se aika käytettiinkin suurimmaksi osaksi tehokkaaseen neulomiseen. En vain osaa lopettaa, kun kerran olen aloittanut. Kauhian vaikeaa...
Opetin tänään inkaa neulomaan sukkia (samalla kun neuloin omia sukkiani...weeh millonkohan olen viimeksi neulonut itselleni sukat?!). Inka on niin ihana oppilas ja itsekin olin hyvin tehokas poimimaan tippuneita silmukoita. Muistan kun ala-asteella kässäntunneilla opettajan luo muodostui aina jono pieni oppilaita odottamassa vuoroaan, jotta kadonneet silmukat saataisiin taas paikoilleen. Silloin olin itsekin yksi vuoroaan jonottavista. Taitaa olla vieläkin vanhempien hattuhyllyllä se yksi kaulahuivi, jonka tein isälle joskus. Se on aivan liian lyhyt, koska sen tekeminen oli jokseenkin pitkäveteistä. Siihen on käytetty hyvin epämääräisiä toisiinsa sopimattomia jämälankoja ja sen reunat aaltoilevat oman mielensä mukaan. Tyylikästä? No ei oikein... Mutta silloin siitä omasta tekeleestään oli niin ylpeä.
Tuli taas koulussa pohdittua elämää, terveyttä ja voimavaroihin perustuvaa hoitotyötä. Joo, ei se vaan toimi, että vaan sanoo jollekkin "nyt teet just näin koska mä sanon niin ja mä tiedän paremmin mikä on sulle hyväksi PISTE" Ja mikä on sit taas terveyttä? Joku, joka vetelee kourallisen pillereitä päivässä voi ilmoittaa olevansa erittäin terve, kun taas joku, joka näyttää päällisin puolin täysin terveeltä, voi ilmoittaa olevansa jotain aivan muuta. Mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä eheäksi? Minä koen olevani terve, vaikka sitä nyt on pikkuista vaivaa millon missäkin. Ehkä se terveys/eheys ei olekaan vaan sitä, ettei ole diagnosoituja somaattisia tai psyykkisiä sairauksia. Varmaan siihen terveyteen linkittyy vahvasti myös onnellisuus. Tuskin kokisin itseni terveeksi, jos olisin vailla opiskelupaikkaa/työtä, eikä olisi läheisiä ympärillä tukena. Joku toinen voi olla aivan eri mieltä. Siinä sit menet sanomaan muille, mikä kuuluu terveyteen ja mikä ei. Toivon, ettei musta tule ikinä semmosta saarnaavaa terkkaria, joka inisee jokasesta pienestä asiasta.
Sai muutenkin vähän herättelyä tänään. Meillähän on täällä suomessa suurella osalla asiat aivan loistavasti! Mutta miksi silti me olemme niin onnettomia ja "kaikki on pielessä" -sakkia? Onko meillä perspektiivit aivan pielessä vai eikö me vain yksinkertaisesti tyydytä mihinkään vaan halutaan aina vaan enemmän? Olemmeko me laiskimuksia joille optimismi on vieras käsite vai vaatiiko yhteiskunta meiltä vain liikaa? Ja kuka tämä yhteiskunta on? Milloin se on vaatinut liikaa vai onko kaikki meidän korviemme välissä? Onko tämä angstailu ja alkoholilla murheiden huuhtelu esimerkin tai vaikkapa geenien kautta väistämättä periytyvä ominaisuus? Kuka on ollut se ensimmäinen geenivirheinen/koko homman keksijä, kuka päätti, että täähän on hauska juttu...tai ei niin hauska? Olemmeko me vain liian heikkoa porukkaa, vai eikö tämä suomen terveydenhuolto todella vaan toimi niin kuin pitäisi?
Liian usein sitä kuitenkin kuulee niitä "Työtön on vain laiska/saamaton/nirso, kun ei töitä muka löydä", "masentuneen tarvitsee vain ja ainoastaan muuttaa asennettaan/sehän kerjää vain huomiota", "kiusattu vain kerjää sitä (mitäs on outo!)/kiusaantuu turhasta" ja "alkoholistilta vain puuttuu riittävästi itsehillintää/tahdonvoimaa/ihan omasta tahdostaan on just tommonen!"
Mikä meni pieleen?
Mikä kiire meillä aina on? Oon ennen huomannu hermostuvani helposti mikäli jokin asia ei nyt menekään just niin kuin suunnitelmissa oli ja aivan yhtä sutjakkaasti. Voi APUA, kun joku vanhus ei halunnutkaan lähteä pesuille, kun mä just olin niin suunnitellu ja kauheeta mitä sitä nyt tekis ja kaikki meni uusiks kääk. Onneksi sitä on ruvennu hienosti pääsee eroon siitä. Mukavempi ottaa asiat rennommin. Mutta jos sitä sais enemmän sitä rennompaa asennetta muutenkin. Esim: Miksi mä juoksen hikipäissäni junaan, kun seuraava lähtis vain viiden minuutin päästä? Miksi on rasittavaa, kun juna on vain muutamankin minuutin myöhässä? (Hei vihdoinkin olis vain muutaman minuutin! ;D) Miksi mä raivostun läppärilleni, kun nettiyhteys ei toimikaan niin sutjakkaasti kuin normaalisti? Miksi ruuhkassa istuminen on aina yhtä rasittavaa? Miksi on aina niin kiire ja tohina päällä, vaikka todellista hoppua ei olisi? Uskallan väittää, että suurin osa meistä aina ajattelee todellisen kiireen moninkertaisena. Ajatellaan, että on kiire vaikkei olisikaan ja sitten kun on todella hieman hoppu niin voi luoja sitten vasta juostaankin. Kun ruvetaan kuvitelun kiireen tai tekemisen hamstraamisen vuoksi jätetään itsestään huolehtiminen vähälle, niin ei kyllä kuulosta mitenkään terveeltä. Pakottaako tähän meidät yhteiskunta vai onko tämä jokin opittu/geeneissä tuleva tapa? Ehkä molempia.
Mutta ehkä mä nyt lopetan tommosten ajattelun tähän, kun ei tuommosella pälpätyksellä maailmaa paranneta. Voisi pistää nollausvaihteen päälle :)
lauantai 5. helmikuuta 2011
Viikonloppu
Ompas jotenkin ollut raskaan tuntuinen viikko takana. Enimmäkseen tunne kuitenkin varmaan johtu siitä, että olin enemmän väsynyt viime maanantaina, kuin viikko sitten perjantaina. Mut nyt on vihdoin taas viikonloppu<3 Mulle vapaapäivä merkitsee sitä, että kalenterissa ei lue yhtään mitään. Eli ei ole minkäänlaisia velvoitteita, vaan voi tehdä juuri sitä mitä lystää sillä hetkellä. Se on semmosta nollausta, mitä tarvitsee vähän väliä...
Mun viikonloppu alkoi eilen perjantaina klo 21.30, kun iltavuoro loppui töistä. Työvuoron aika en ollut taaskaan istumista oikein harrastanut, vaikka ei kiirettä mitenkään ollut ja Marin kanssa on aina rentoa töissä. Itse olin ollut vain ahkerampi, kuin olisi ehkä tarvinnut. jalkoja särki se niiden päällä hyppiminen ja voi että miten ihanaa onkaan tulla kotiin tuommoisen päivän jälkeen kun on tämmöinen mies kotona<3 Ei vaan jaksanut tehdä enää oikeestaan mitään ja lysähdin sohvalle. Mika ihana väsäsi mulle iltapalaa ja hieroi ylikipeitä jalkapohjiani. Väsymyksen tasosta kertoo varmaan sekin, että nukahdin välittömästi, kun pistin pääni tyynyyn. Viime aikoina mun nukkuminen on ollut sitä, että olen kyllä väsynyt, kun nukkumaan menen, mutta pyörin ja hyörin vaan tunti toisensa jälkeen, kunnes stressi nukahtamisesta käy ylivoimaiseksi ja aikaa nukkua on muutenkin jo liian vähän (ja vieläpä yleensä se mies on nukkunut ja tuhissut/kuorsannut jo pitkään), että on pakko turvautua johonkin vahvempaan, jotta nukkuisin EDES ne muutamat tunnit mitä on jäljellä. Ja tietenkin sitä on sitten yliväsynyt aamulla, kun ei ole lääkkeen vaikutus vielä loppunut. Mutta ehkä sitä taas rupee nukkumaan hvyin? Turha toivo? En tiedä....Ei ole tämä lääkkeiden lopettaminen sittenkään mennyt ihan niin kuin piti.
Vaikka kalenterissa ei nyt luekkaan mitään, kyllä sitä pitäisi lukea täyttä häkää reilun viikon päästä olevaan farmakologian tenttiin. Tuntuu aivan tuskalta opetella lääkeaineiden nimiä, kun hädin tuskin pystyn sanomaa ne edes....Täyttä siensaksaa -.- Odotukset tentistä eivät ole mitenkään korkealla ja reilu viikkokin tuntuu aivan liian vähältä ajalta, vaikka lukemisen aloitin jo kauan sitten. Sitten pitäisi vielä kirjoittaa etiikan essee (todennäköisesti päihdeäideistä äitiyshuollossa) ja enkunkurssia varten vielä muutaman sivun summary yhdestä artikkelista. Artikkeli tosin kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä se kertoo maailmalla vallitsevista sairauksista/infektioista ja niiden leviämisestä. Tuntuu että seuraaviin harjoitteluihin olisi enää niin vähän aikaa, mutta tekemistä niin paljon. Kohta alkaa taas seminaarityön väsääminen.
Huomenna pääsee vanhemmille saunaan rentoutumaan :)
Mun viikonloppu alkoi eilen perjantaina klo 21.30, kun iltavuoro loppui töistä. Työvuoron aika en ollut taaskaan istumista oikein harrastanut, vaikka ei kiirettä mitenkään ollut ja Marin kanssa on aina rentoa töissä. Itse olin ollut vain ahkerampi, kuin olisi ehkä tarvinnut. jalkoja särki se niiden päällä hyppiminen ja voi että miten ihanaa onkaan tulla kotiin tuommoisen päivän jälkeen kun on tämmöinen mies kotona<3 Ei vaan jaksanut tehdä enää oikeestaan mitään ja lysähdin sohvalle. Mika ihana väsäsi mulle iltapalaa ja hieroi ylikipeitä jalkapohjiani. Väsymyksen tasosta kertoo varmaan sekin, että nukahdin välittömästi, kun pistin pääni tyynyyn. Viime aikoina mun nukkuminen on ollut sitä, että olen kyllä väsynyt, kun nukkumaan menen, mutta pyörin ja hyörin vaan tunti toisensa jälkeen, kunnes stressi nukahtamisesta käy ylivoimaiseksi ja aikaa nukkua on muutenkin jo liian vähän (ja vieläpä yleensä se mies on nukkunut ja tuhissut/kuorsannut jo pitkään), että on pakko turvautua johonkin vahvempaan, jotta nukkuisin EDES ne muutamat tunnit mitä on jäljellä. Ja tietenkin sitä on sitten yliväsynyt aamulla, kun ei ole lääkkeen vaikutus vielä loppunut. Mutta ehkä sitä taas rupee nukkumaan hvyin? Turha toivo? En tiedä....Ei ole tämä lääkkeiden lopettaminen sittenkään mennyt ihan niin kuin piti.
Vaikka kalenterissa ei nyt luekkaan mitään, kyllä sitä pitäisi lukea täyttä häkää reilun viikon päästä olevaan farmakologian tenttiin. Tuntuu aivan tuskalta opetella lääkeaineiden nimiä, kun hädin tuskin pystyn sanomaa ne edes....Täyttä siensaksaa -.- Odotukset tentistä eivät ole mitenkään korkealla ja reilu viikkokin tuntuu aivan liian vähältä ajalta, vaikka lukemisen aloitin jo kauan sitten. Sitten pitäisi vielä kirjoittaa etiikan essee (todennäköisesti päihdeäideistä äitiyshuollossa) ja enkunkurssia varten vielä muutaman sivun summary yhdestä artikkelista. Artikkeli tosin kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä se kertoo maailmalla vallitsevista sairauksista/infektioista ja niiden leviämisestä. Tuntuu että seuraaviin harjoitteluihin olisi enää niin vähän aikaa, mutta tekemistä niin paljon. Kohta alkaa taas seminaarityön väsääminen.
Huomenna pääsee vanhemmille saunaan rentoutumaan :)
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Puoliväli!
JEEE! Tämä viikko on yli puolenvälin! Huominen vapaapäivä koulusta ei todellakaan ole vapaapäivä mulle. Aamulla työhaastattelu helsingin kaupungin kotihoidon työhönotossa (toivottavasti ne ei nyt kuitenkaan heti löydä mulle töitä...Haluan huomattavasti enemmän kuntokartanoon kustikseen ja toivon taas, että sen suhteen sais asiat nopeasti etiäpäin) ja sit iltavuoro vietetään taas töissä, mutta sentään rennossa ja mukavassa seurassa :)
Mika on hassu<9
"Miks sä saat aina postia mut mä en? Sä saat aina postia seniorisäätiöltäkin vaikka et edes oo seniori!!"
Mikan mielestä olen outo, kun laitan nakkisoppaan ketsuppia...mut se on niin hyvää! Ei nakkisoppa ole nakkisoppaa ilman ketsuppia!
Mika on hassu<9
"Miks sä saat aina postia mut mä en? Sä saat aina postia seniorisäätiöltäkin vaikka et edes oo seniori!!"
Mikan mielestä olen outo, kun laitan nakkisoppaan ketsuppia...mut se on niin hyvää! Ei nakkisoppa ole nakkisoppaa ilman ketsuppia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)