Hidasta

Musta tuntuu, että mulla on paljonkin sanottavaa, mutta mä en tiedä osaanko mä sanoa yhtään mitään järkevää.

On se niin kiva yllättyä positiivisesti! Pessimisti ei pety. Mutta on se kyllä pitemmän päälle aika surullista. Pessimistin elämä on sellasta 24/7 angstailua...tai no kai sitä voi olla pessimisti ilman angstailuakin, mutta itse en ainakaan osaa. Ja se realisminkin raja on niin häilyvä, että on toisella puolella ennen kuin huomaakaan. Mutta nyt kannatti olla pesiimisti, vaikka olenkin ollut aika stressade viime aikoina.

Seuraavaksi se farmakologia.... Tänääkin mun kalenterissa luki isolla "Tämä aika käytetään tehokkaasti farmakologian opiskeluun", mutta se aika käytettiinkin suurimmaksi osaksi tehokkaaseen neulomiseen. En vain osaa lopettaa, kun kerran olen aloittanut. Kauhian vaikeaa...

Opetin tänään inkaa neulomaan sukkia (samalla kun neuloin omia sukkiani...weeh millonkohan olen viimeksi neulonut itselleni sukat?!). Inka on niin ihana oppilas ja itsekin olin hyvin tehokas poimimaan tippuneita silmukoita. Muistan kun ala-asteella kässäntunneilla opettajan luo muodostui aina jono pieni oppilaita odottamassa vuoroaan, jotta kadonneet silmukat saataisiin taas paikoilleen. Silloin olin itsekin yksi vuoroaan jonottavista. Taitaa olla vieläkin vanhempien hattuhyllyllä se yksi kaulahuivi, jonka tein isälle joskus. Se on aivan liian lyhyt, koska sen tekeminen oli jokseenkin pitkäveteistä. Siihen on käytetty hyvin epämääräisiä toisiinsa sopimattomia jämälankoja ja sen reunat aaltoilevat oman mielensä mukaan. Tyylikästä? No ei oikein... Mutta silloin siitä omasta tekeleestään oli niin ylpeä.

Tuli taas koulussa pohdittua elämää, terveyttä ja voimavaroihin perustuvaa hoitotyötä. Joo, ei se vaan toimi, että vaan sanoo jollekkin "nyt teet just näin koska mä sanon niin ja mä tiedän paremmin mikä on sulle hyväksi PISTE" Ja mikä on sit taas terveyttä? Joku, joka vetelee kourallisen pillereitä päivässä voi ilmoittaa olevansa erittäin terve, kun taas joku, joka näyttää päällisin puolin täysin terveeltä, voi ilmoittaa olevansa jotain aivan muuta. Mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä eheäksi? Minä koen olevani terve, vaikka sitä nyt on pikkuista vaivaa millon missäkin. Ehkä se terveys/eheys ei olekaan vaan sitä, ettei ole diagnosoituja somaattisia tai psyykkisiä sairauksia. Varmaan siihen terveyteen linkittyy vahvasti myös onnellisuus. Tuskin kokisin itseni terveeksi, jos olisin vailla opiskelupaikkaa/työtä, eikä olisi läheisiä ympärillä tukena. Joku toinen voi olla aivan eri mieltä. Siinä sit menet sanomaan muille, mikä kuuluu terveyteen ja mikä ei. Toivon, ettei musta tule ikinä semmosta saarnaavaa terkkaria, joka inisee jokasesta pienestä asiasta.

Sai muutenkin vähän herättelyä tänään. Meillähän on täällä suomessa suurella osalla asiat aivan loistavasti! Mutta miksi silti me olemme niin onnettomia ja "kaikki on pielessä" -sakkia? Onko meillä perspektiivit aivan pielessä vai eikö me vain yksinkertaisesti tyydytä mihinkään vaan halutaan aina vaan enemmän? Olemmeko me laiskimuksia joille optimismi on vieras käsite vai vaatiiko yhteiskunta meiltä vain liikaa? Ja kuka tämä yhteiskunta on? Milloin se on vaatinut liikaa vai onko kaikki meidän korviemme välissä? Onko tämä angstailu ja alkoholilla murheiden huuhtelu esimerkin tai vaikkapa geenien kautta väistämättä periytyvä ominaisuus? Kuka on ollut se ensimmäinen geenivirheinen/koko homman keksijä, kuka päätti, että täähän on hauska juttu...tai ei niin hauska? Olemmeko me vain liian heikkoa porukkaa, vai eikö tämä suomen terveydenhuolto todella vaan toimi niin kuin pitäisi?

Liian usein sitä kuitenkin kuulee niitä "Työtön on vain laiska/saamaton/nirso, kun ei töitä muka löydä", "masentuneen tarvitsee vain ja ainoastaan muuttaa asennettaan/sehän kerjää vain huomiota", "kiusattu vain kerjää sitä (mitäs on outo!)/kiusaantuu turhasta" ja "alkoholistilta vain puuttuu riittävästi itsehillintää/tahdonvoimaa/ihan omasta tahdostaan on just tommonen!"

Mikä meni pieleen?

Mikä kiire meillä aina on? Oon ennen huomannu hermostuvani helposti mikäli jokin asia ei nyt menekään just niin kuin suunnitelmissa oli ja aivan yhtä sutjakkaasti. Voi APUA, kun joku vanhus ei halunnutkaan lähteä pesuille, kun mä just olin niin suunnitellu ja kauheeta mitä sitä nyt tekis ja kaikki meni uusiks kääk. Onneksi sitä on ruvennu hienosti pääsee eroon siitä. Mukavempi ottaa asiat rennommin. Mutta jos sitä sais enemmän sitä rennompaa asennetta muutenkin. Esim: Miksi mä juoksen hikipäissäni junaan, kun seuraava lähtis vain viiden minuutin päästä? Miksi on rasittavaa, kun juna on vain muutamankin minuutin myöhässä? (Hei vihdoinkin olis vain muutaman minuutin! ;D) Miksi mä raivostun läppärilleni, kun nettiyhteys ei toimikaan niin sutjakkaasti kuin normaalisti? Miksi ruuhkassa istuminen on aina yhtä rasittavaa? Miksi on aina niin kiire ja tohina päällä, vaikka todellista hoppua ei olisi? Uskallan väittää, että suurin osa meistä aina ajattelee todellisen kiireen moninkertaisena. Ajatellaan, että on kiire vaikkei olisikaan ja sitten kun on todella hieman hoppu niin voi luoja sitten vasta juostaankin. Kun ruvetaan kuvitelun kiireen tai tekemisen hamstraamisen vuoksi jätetään itsestään huolehtiminen vähälle, niin ei kyllä kuulosta mitenkään terveeltä. Pakottaako tähän meidät yhteiskunta vai onko tämä jokin opittu/geeneissä tuleva tapa? Ehkä molempia.

Mutta ehkä mä nyt lopetan tommosten ajattelun tähän, kun ei tuommosella pälpätyksellä maailmaa paranneta. Voisi pistää nollausvaihteen päälle :)