Ihana viikonloppu töissä

Aivan ihana viikonloppu takana, vaikka en vapaalla ollutkaan. Aurinko piristi päiviä ja sunnuntaina avasin työmatkapyöräilykauden. Aamulla oli vielä pakkasta, mutta tiet olivat niin kuivia, ettei jäätä ollut. Muistin taas kuinka piristävää on aloittaa aamu pienellä kuntoilulla. Matka on itseasiassa juuri sopiva, tuntee kyllä urheilevansa (etenkin kun fillaroi sitä vauhtia kuin minä), mutta ei liian pitkä, ettei motivaatio kärsi. Fillarilla todella pääsee nopeammin kuin bussilla.

Vaikka viikonloppu mentiin töissä vajaamiehityksellä, silti oli ihanan rauhallista. Hommat sai hyvin tehtyä ja kuntoutettuakin samalla. Tämä kuntoutushomma on itseasiassa erittäin palkitsevaa. Se on aina yhtä hienoa huomata potilaan kävelevän 5m enemmän tänään kuin eilen. Tai kun "jalaton" potilas saadaan kävelemään edes se 5m, vaikka siihen tarvitaankin kolme hoitajaa ja Eva-teline. Siitä se lähtee ja potilas on niin sanotusti askeleen lähempänä kotia. Ja voi sitä riemun määrää, kun vastaava tulee ilmoittamaan jonkun jonottajista saaneen pitkäaikaispaikan. Jotenkin viikonloppu antoi taas lisää puhtia työhön. Myös loistavalla työporukalla oli varmasti oma vaikutuksensa asiaan.

Täytyy vielä mainita, että eilen meni molemmat i.v.-tentit läpi!! JEE!! Olen nyt täysillä i.v.-luvilla varustettu hoitaja ;) Vielä pieni omakehu: tein kuulemma osaston enkat pisteissä! Tenttiä tehdessä ei kyllä todellakaan ollut semmoinen olo, että tulee piste-ennätys. Kysymykset oli yllättävän kieroja ja jotkut omasta mielestäni hyvinkin nippelitietoa. Kieliasu oli semmoinen, että en yhtään ihmettelen jos ulkomaalaistaustaisilla on vaikeuksia ymmärtää kysymyksiä. Minullakin oli vaikeuksia välillä ymmärtää mitä kysytään! Se herättikin vähän miettimään, että palveleeko i.v.-tentti parhaalla mahdollisella tavalla, jos se on täynnä kielioppikierouksia ja hirveitä kompakysymyksiä, tosielämä kun ei oman kokemukseni mukaan niin toimi. Teoriatentistä saa tehdä virheitä 10/40, mutta se on kyllä tyhmää, että omia virheitään ei sitten jälkikäteen saa tietää, paitsi jos sopii tapaamisen opetushoitajan kanssa, joka on kokonaan toisessa sairaalassa. Olisin itsekin halunnut tietää, mitkä ne 3 kysymystä olivat, jotka itselläni meni väärin. Eihän sitä muuten voi niitäkään oppia.... Tulee ihan opiskeluajat mieleen, kun tehtiin iso määrä tehtäviä ja tenttejä, mutta ainoa palaute mitä saatiin oli se numero opintorekisterissä. Ei koskaan saanut tietää, että mikä sitten meni pieleen ja mikä hyvin.

Mutta ompahan tuokin nyt sitten suoritettu :)

Se, mikä jokaisella on jokatapauksessa joskus edessä...

...nimittäin kuolema.

Jokainen kuolee joskus, vielä ei ole keksitty ikuisen elämän salaisuutta ja toivottavasti ei ikinä keksitäkään. Kaamea ajatus, jos pitäisi elää ikuisesti. Tuntuu ainoastaan luonnolliselta, että jokaiselle alulle tulee jossain vaiheessa myös loppu. Tietenkin sitä toivoisi, että se loppu tulisi oikeaan aikaan ja mahdollisimman myöhään.

Valitsemassani ammatissa, ei voi olla törmäämättä yhteen kuoleman kanssa. Ihmettelen, jos joku selviää opiskelusta ilman yhtäkään vainajan laittoa (tai ehkä tämä odotukseni liittyy vahvasti vain omiini ja opiskelutovereitteni kokemuksiin). Muistan ikuisesti ensimmäisen kohtaamiseni kuoleman kanssa (tai no jotkut voisivat tähän väliin sanoa, ettei ajattelemani hetki ollutkaan ensimmäinen kohtaamiseni, itseasiassa se taisi olla vähintään kolmas, mutta tykkään ajatella sitä ensimmäisenä). Onneksi kyseinen hetki oli loppujen lopuksi kaunis omalla tavallaan, jäi olo, että tämä oli onnistunut loppu hyvästelyineen, itkuineen ja laittoineen joulukynttelikön valossa pimeänä alkutalven iltana. Olinhan minä ehtinyt kokemaan sukulaisten hautajaisia, mutta se on jotain aivan erilaista olla läsnä juuri kuoleman hetkellä ja nähdä omin silmin elämän hiipuvan.

Kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta, tunteeni kuolemaa kohtaan osaavat yllättää yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus ajattelin, että haluaisin lastensairaanhoitoon töihin. Sitten tajusin itkeväni pelkästä ajatuksesta, että pienet elämän alut joutuvat kokemaan aivan liian kovia saatika sitten kohtaamaan kuoleman silloin, kun sen aika kaiken järjen mukaan ei vielä pitäisi olla. Arvostan suuresti heitä, jotka pystyvät tekemään työtä pienten potilaiden hyväksi esimerkiksi syöpäosastoilla tai vastasyntyneiden teholla. Onneksi kuitenkin ymmärsin riittävän ajoissa, että se olisi liian rankkaa itselleni.

Eilen kuitenkin törmäsin uuteen haasteeseen. Luonnollisesti kuolemaan törmätessä, joutuu kohtaamaan myös kuolemaa surevia läheisiä. Toistaiseksi olen kuitenkin onnistunut välttymään siltä, että joutuisin kertomaan jollekin kasvotusten hänen läheisensä voinnin oleellisesti heikkenemisestä. Oikeiden sanojen löytäminen tuntui mahdottomalta. Olen aikaisemmin käynyt samantapaisen keskustelun puhelimitse, mutta kun tilanteeseen lisätään kasvot ja niissä tapahtuvat reaktiot, empatiani tätä ihmistä kohtaan lähtevät ylikierroksille.

Vaikka kuinka luonnollinen ja odotettava asia kuolema olisikin, surevan omaisen kohtaaminen saa omatkin tunteeni heräämään. Ehkä kokemuksen karttuessa, sitä ns tottuu tähänkin, mutta haluaako sitä toisaalta tottua kuolemaan? En ole vielä pystynyt ratkaisemaan pääni sisällä kysymystä siitä, että onko hoitajalla oikeus itkeä, kun itkettää. Toisaalta ajatus tuntuu järjettömältä, hoitajan tulisi olla tilanteessa tukipilari ja lohduttaja, eikä pillittämässä itsekin. Mutta toisaalta taas, onko se niin kamalaa surra ja itkeä yhdessä itkevän omaisen kanssa? Ensimmäisessä kohtaamisessani kuoleman kanssa harjoitteluni ohjaaja itki yhdessä omaisen kanssa. Siinä he halasivat toisiaan itkien hiljaisuuden keskellä kuoleman juuri vierailtua.