Sukuristeily oli ja meni. Edelleenkin näin reilun vuoden jälkeen kuulostaa hassulta ja mukamas uudelta, kun mut esitellään avovaimona. Mukavaa oli ja maha on meinannut ratketa useampaan kertaan.
Huomenna olisi vuorossa ammattietiikan tentti. Tentti on sillä tavalla hassu, että se on vain ja ainioastaan kirjatentti ja aiheesta olevat luennot tulee suurimmalta osalta vasta tentin jälkeen. Itse olen todella surkea kirjatenteissä, kun luentoja ei ole. Ensinnäkin luen todella hitaasti ja hitaudesta huolimatta se ei ole mitenkään varmaa. Tai siis pystyn kyllä VAIN lukemaan. On eri asia ymmärränkö/muistanko mitään lukemastani. Lukemista hidastaa entisestään samojen asioiden lukeminen useampaan kertaan, kun yritän muistaa lukemani edes sinne muutaman sivun päähän. En opi yhtään mitään pelkästään lukemalla. Huomattavasti paremmin opin esim. kuuntelemalla, tehtävien avulla, kirjoittamalla tai vaikka katselemalla kuvia. Tuntuu aivan tuskalta yrittää päntätä jotain kirjan tekstiä, eikä siihen tunnu löytyvän edes motivaatiota. En yksinkertaisesti kykene keskittymään. Onneksi kyseessä on kuitenkin etiikka, mihin ei ole yhtä oikeaa vastausta ja on aika pitkälti sovellettavissa jostain muusta. Eettiset kysymykset ovat todella mielenkiintoisia, mutta miten voi saada aikaiseksi noin tylsää tekstiä. Huomenna siis tentissä vääntelen vain asioita omalla järjelläni ja yritän antaa itsestäni fiksua kuvaa...saa nähdä miten onnistu.
Mutta hei kyllähän sitä elämänkaaripsykankin tentissä jaaritteli vain omiaan murrosiän kehityshaasteista avaamattakaan tenttikirjaa ja kyllä siitä 4 tuli \o/ On hyvinkin mahdollista, että tenttiin vastaamista helpoitti huomattavasti omien kehityshaasteitteni aktiivinen pohtiminen kuluneiden 4 vuoden aikana.
Pelottavasti tuntuu siltä, että olen ahtanut tän viikon ahdistavan täyteen ohjelmaa, mikä ei ole lainkaan mun tapaista. Mutta ainakin kaikki ohjelma on pakattu arkipäiville, eli viikonloppuna saan vihdoinkin vaan löhötä! Viime viikonloppuna se jäi vähälle.
Tietoja minusta
- Nelli
- Olen vastavalmistunut terveydenhoitaja, joka asustelee helsingissä avopuolisonsa ja kahden kissan kanssa. Aloittelen työuraani sairaanhoitajan hommissa akuuttivuodeosastolla ja kauhu lopullisesta aikuistumisesta ja työuraputkesta on herännyt. Teksteissä käsittelen arkeani, ajatuskiemuroitani ja vastavalmistuneen haasteita oma menneisyyteni huomioon ottaen.
maanantai 31. tammikuuta 2011
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Eräs kaunis aamu.
Ohhoh...Tämäkin vapaapäivä muuttui yhdellä puhelinsoitolla työpäiväksi. Mutta en kyllä valita. Kiva olla tämmösellä alalla, kun keikkaakin pukkaa mukavaa tahtiin (vieläpä ihan oman alan hommia tosiaan) ja kesätöiden eteen ei tarvitse nähdä suunnatonta vaivaa. Iltavuoroon menossa taas. Onneksi iltavuorot on aina niitä iisimpejä. Kun aamuvuorossa juostaan usein hikihatussa, iltavuorossa otetaan lungisti.
Kävelen vieläkin kuin pingviini maanantain jäljiltä. Välillä todella tuntuu siltä, kuin liikunta olisi vaarallista. Mutta toisaalta omalla masokistisella tavallaan liikunnan jälkeinen lihaskipu on aivan ihanaa! Tuntee miten on ainakin tullut jotain tehtyä.
Ompas toi keittiön ikkuna todella törkynen :S Viime keväänä ajattelin, että kyllä sitä kesällä saa kaikki ikkunat ihanan kiiltäviks...Ne kaikki ikkunat muuttukin sitten parvekkeen laseiksi... No mutta ainakin ne oli jonkun aikaa aivan ihanan kirkkaat (niin kirkkaat että linnut ei tykänny :( ), mutta sitten erään poikienillan aikana sinne ilmesty teksti "Mika on the houmiii". No se oli vaan sopiva rangaistus mulle, kun en pessy kaikkia ikkunoita...nimittäin olisi ärsyttänyt huomattavasti vähemmän, jos teksti ei olis ilmestyny just niihin ainoihin laseihin, jotka olin saanut pestyä. Ensi kesänä sitten?
Kesästä tulikin mieleen... Olen vihdoinkin saanut eteen päin mun kesätyöasiat! Eikä se ihan oikeasti tarvinnut kuin yhden puhelinsoiton! Ei se nyt mitään varmaa ole, mutta erittäin todennäköinen. Tai näin itse osastonhoitaja kuvaili tilannetta. Täytyy vaan käydä vielä näyttäytymässä :) Sentään mä olen pääsemässä vähän pidemmälle normi vanhainkodeista... Tää paikka olis kotiinkuntoutusyksikkö, eli ei niinkään pitkäaikaispaikka ja ainakin olis tarkoitus, että asiakkaat ei olisi NIIN huonokuntoisua, kun kerran kotiin tulisi vielä päästä. Periaatteessa sairaalaankin olisin jo voinut päästä, mutta pikkaisen tuntuu vielä peloittavalta. Varmasti kesään mennessä mieli olisi jo vähän luottavaisempi, kun toka sairaalajakso takana, mutta ehkä vielä tän kesän pysyn näissä ei niin vakavasti sairaissa. Seuraavana kesänä voinkin toimia jo ihan laillisestikkin sairaanhoitajan sijaisena :) Nyt opintopisteet riittä teoriassa vasta lähihoitajana toimimiseen (kesällä luvassa myös palkankorotus! \o/), vaikka se osastonhoitaja yrittikin niin hirveästi sanoa, että kyllä mä voin heillä jo sairaanhoitajana toimia....Tosin tuskin siellä sairaanhoitajankaan homma on mitenkään niin vaativaa.
Kammoan muutes puhelimella soittamista vieraille ihmisille...Se on pelottavaa. Tai no en nyt muutenkaan kauheesti soittele, paitsi Mikalle ja Isälle. Viime harjottelussakin tuntu tosi pelottavalta soitella jonkun potilaan asioista kotihoitoon. Pyöri vaan mielessä, jos se kysyykin multa jotain mitä en tiedä. Mun ujous nostaa päätään tommosissa asioissa... Ehkä sen takia mun puhelinlaskut onkin niin minimalistisia?
Kävelen vieläkin kuin pingviini maanantain jäljiltä. Välillä todella tuntuu siltä, kuin liikunta olisi vaarallista. Mutta toisaalta omalla masokistisella tavallaan liikunnan jälkeinen lihaskipu on aivan ihanaa! Tuntee miten on ainakin tullut jotain tehtyä.
Ompas toi keittiön ikkuna todella törkynen :S Viime keväänä ajattelin, että kyllä sitä kesällä saa kaikki ikkunat ihanan kiiltäviks...Ne kaikki ikkunat muuttukin sitten parvekkeen laseiksi... No mutta ainakin ne oli jonkun aikaa aivan ihanan kirkkaat (niin kirkkaat että linnut ei tykänny :( ), mutta sitten erään poikienillan aikana sinne ilmesty teksti "Mika on the houmiii". No se oli vaan sopiva rangaistus mulle, kun en pessy kaikkia ikkunoita...nimittäin olisi ärsyttänyt huomattavasti vähemmän, jos teksti ei olis ilmestyny just niihin ainoihin laseihin, jotka olin saanut pestyä. Ensi kesänä sitten?
Kesästä tulikin mieleen... Olen vihdoinkin saanut eteen päin mun kesätyöasiat! Eikä se ihan oikeasti tarvinnut kuin yhden puhelinsoiton! Ei se nyt mitään varmaa ole, mutta erittäin todennäköinen. Tai näin itse osastonhoitaja kuvaili tilannetta. Täytyy vaan käydä vielä näyttäytymässä :) Sentään mä olen pääsemässä vähän pidemmälle normi vanhainkodeista... Tää paikka olis kotiinkuntoutusyksikkö, eli ei niinkään pitkäaikaispaikka ja ainakin olis tarkoitus, että asiakkaat ei olisi NIIN huonokuntoisua, kun kerran kotiin tulisi vielä päästä. Periaatteessa sairaalaankin olisin jo voinut päästä, mutta pikkaisen tuntuu vielä peloittavalta. Varmasti kesään mennessä mieli olisi jo vähän luottavaisempi, kun toka sairaalajakso takana, mutta ehkä vielä tän kesän pysyn näissä ei niin vakavasti sairaissa. Seuraavana kesänä voinkin toimia jo ihan laillisestikkin sairaanhoitajan sijaisena :) Nyt opintopisteet riittä teoriassa vasta lähihoitajana toimimiseen (kesällä luvassa myös palkankorotus! \o/), vaikka se osastonhoitaja yrittikin niin hirveästi sanoa, että kyllä mä voin heillä jo sairaanhoitajana toimia....Tosin tuskin siellä sairaanhoitajankaan homma on mitenkään niin vaativaa.
Kammoan muutes puhelimella soittamista vieraille ihmisille...Se on pelottavaa. Tai no en nyt muutenkaan kauheesti soittele, paitsi Mikalle ja Isälle. Viime harjottelussakin tuntu tosi pelottavalta soitella jonkun potilaan asioista kotihoitoon. Pyöri vaan mielessä, jos se kysyykin multa jotain mitä en tiedä. Mun ujous nostaa päätään tommosissa asioissa... Ehkä sen takia mun puhelinlaskut onkin niin minimalistisia?
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Elämä on helpompaa kun ei ota sitä liian vakavasti
Äiti soitti tossa yks päivä ja sanoi: "Onko kaikki ok? Susta ei ole kuulunu pitkään aikaan mitään! Et ole edes päivittänyt facebookkia!!" Joo...olen ollut vähän hiljempaa viime aikoina. Eipä ole vaan tapahtunut mitään hohdokasta...
Töissä oon taas tosiaan ollut pitkästä aikaa muutaman vuoron. Keikkailu tuntuu tosiaan niin mukavalta. Menee töihin ihan erilaisella asenteella ja suuremmalla innolla, kun tietää, että on siellä tosiaan vain sen yhden vuoron kerrallaan. Vieläpä kun tuolla mä en kohtaa sitä normaalia epäluuloa ja aliarviointia, mihin satunnaiset keikkalaiset törmää usein. Olen niin tuttu siellä, että kun astun ryhmäkodin ovesta sisään, saan aina ilosen vastaanoton ja ollaan tyytväisiä, kun tuli tuttu töihin. Sain viime kesänä jo todistettua, että osaan hommani ja teen töitä siinä missä muutkin.
Yhen iltavuoron loppupuolella olin lattioita siistimässä. Ryhmäkodissa oli aivan hiiren hiljasta, kun työpari oli roskia viemässä ja asukkaat nukkumassa. Siinä sit just lakasin yhtä pöydänalusta, kun joku läppäs mua oikeen voimalla persuksille. Pelästyin aivan tajuttomasti ja hyppäsin ilmaan ja tais siinä kiljahduskin päästä. Ajattelin, että missä välissä mun työpari hiipi mun taakse, mutta se olikin yks asukas joka siihen oli ilmestyny ja hekotteli nyt siinä vieressä. Kyllä sitä itekki sai sit kunnon naurut kun pulssi vähän tasaantu. Mul on vieläpä hämärä mielikuva, että tää sama asukas olis tehny mulle ihan saman joskus kesällä...
Vaikka tota hommaa en halua tehdä koko loppuelämääni, niin silti siinä on se jokin viehätys. Ainakaan yksikään päivä ei ole samanlainen ja mua niin viehättää se psykologinen puoli. Saa aina samojenkin ihmisten kohdalla yrittää luoda se luottamus uudestaan ja uudestaan. Saa aina miettiä uudestaan ja uudestaan, että miten lähestyn juuri tätä ihmistän ja miten esitän asiat, jotta ei herättäis suuttumusta ja sais seuraavaks nyrkistä naamaan. Sit ne onnistumisen hetket, kun vihdoinkin on löytäny sen oikean tavan saada vaatteet vaihdettua ilman nyrkkien huitomista tai huutoa. Ja se kun pääsee näkemään ne jotkut vähän selvemmät hetket. Varsinkin kun on vaan keikalla sitä on oikeasti myös energiaa keskittyä siihen hoitamiseen ja tehdä kaiken huolella, enemmän kuin tarviskaan.
Mutta toisiin aiheisiin! Koin kunnon ahaa-elämyksen tuossa yks päivä, kun puhuin yhen koulukaverin kanssa. Oon stressannu oikein urakalla farmakologian tenttiä, vaikka siihen on vieläkin aikaa useampi viikko. Koulukaveri sit sano, että jos sitä aloittais lukemisen jo tässä vaiheessa, mutta ei asettaisi liian suuria tavoitteita, vaan lukisi joka päivä ainakin 30min. Se on niin lyhyt hetki, että semmonen sauma löytyy aivan varmasti jokasesta päivästä, mutta sekin voisi olla todella hyödyllistä, kunhan vaan todella keskittyy edes sen 30min. Miksi mä en ole tajunnut tätä? Oon aina vaan turhautunu jo ennen lukemisen aloittamista, etten kuitenkaan jaksa ja enkä mitään tule oppimaan. Oon pistäny ittelleni ihan liian suuria tavoitteita, joten aloittamisesta ei ole ikinä tullut yhtään mitään. 30min on kuitenkin niin lyhyt aika, että sen aloittaminen ei tunnu ylivoimaiselta. Nyt olen joka päivä saanut luettua sen 30min ja näin viikonloppuisin olen kepeästi lukenut vähän enemmänkin :) Niin miksi en ole tajunnut tätä aikaisemmin?
IMPOTENSSI.
Se on varmaan iha perseestä
LÄTTÄJALKA
Se on aika hyvä homma intis olla. Ei tartte marssii, ku tulee jalka pipiks.
LAISKUUS
Tää on paha, ei mitenkää kauheen vaarallinen mutta tositosi harmillinen sairaus on se juu...
Kiitos rakas hyvistä nauruista<9
Töissä oon taas tosiaan ollut pitkästä aikaa muutaman vuoron. Keikkailu tuntuu tosiaan niin mukavalta. Menee töihin ihan erilaisella asenteella ja suuremmalla innolla, kun tietää, että on siellä tosiaan vain sen yhden vuoron kerrallaan. Vieläpä kun tuolla mä en kohtaa sitä normaalia epäluuloa ja aliarviointia, mihin satunnaiset keikkalaiset törmää usein. Olen niin tuttu siellä, että kun astun ryhmäkodin ovesta sisään, saan aina ilosen vastaanoton ja ollaan tyytväisiä, kun tuli tuttu töihin. Sain viime kesänä jo todistettua, että osaan hommani ja teen töitä siinä missä muutkin.
Yhen iltavuoron loppupuolella olin lattioita siistimässä. Ryhmäkodissa oli aivan hiiren hiljasta, kun työpari oli roskia viemässä ja asukkaat nukkumassa. Siinä sit just lakasin yhtä pöydänalusta, kun joku läppäs mua oikeen voimalla persuksille. Pelästyin aivan tajuttomasti ja hyppäsin ilmaan ja tais siinä kiljahduskin päästä. Ajattelin, että missä välissä mun työpari hiipi mun taakse, mutta se olikin yks asukas joka siihen oli ilmestyny ja hekotteli nyt siinä vieressä. Kyllä sitä itekki sai sit kunnon naurut kun pulssi vähän tasaantu. Mul on vieläpä hämärä mielikuva, että tää sama asukas olis tehny mulle ihan saman joskus kesällä...
Vaikka tota hommaa en halua tehdä koko loppuelämääni, niin silti siinä on se jokin viehätys. Ainakaan yksikään päivä ei ole samanlainen ja mua niin viehättää se psykologinen puoli. Saa aina samojenkin ihmisten kohdalla yrittää luoda se luottamus uudestaan ja uudestaan. Saa aina miettiä uudestaan ja uudestaan, että miten lähestyn juuri tätä ihmistän ja miten esitän asiat, jotta ei herättäis suuttumusta ja sais seuraavaks nyrkistä naamaan. Sit ne onnistumisen hetket, kun vihdoinkin on löytäny sen oikean tavan saada vaatteet vaihdettua ilman nyrkkien huitomista tai huutoa. Ja se kun pääsee näkemään ne jotkut vähän selvemmät hetket. Varsinkin kun on vaan keikalla sitä on oikeasti myös energiaa keskittyä siihen hoitamiseen ja tehdä kaiken huolella, enemmän kuin tarviskaan.
Mutta toisiin aiheisiin! Koin kunnon ahaa-elämyksen tuossa yks päivä, kun puhuin yhen koulukaverin kanssa. Oon stressannu oikein urakalla farmakologian tenttiä, vaikka siihen on vieläkin aikaa useampi viikko. Koulukaveri sit sano, että jos sitä aloittais lukemisen jo tässä vaiheessa, mutta ei asettaisi liian suuria tavoitteita, vaan lukisi joka päivä ainakin 30min. Se on niin lyhyt hetki, että semmonen sauma löytyy aivan varmasti jokasesta päivästä, mutta sekin voisi olla todella hyödyllistä, kunhan vaan todella keskittyy edes sen 30min. Miksi mä en ole tajunnut tätä? Oon aina vaan turhautunu jo ennen lukemisen aloittamista, etten kuitenkaan jaksa ja enkä mitään tule oppimaan. Oon pistäny ittelleni ihan liian suuria tavoitteita, joten aloittamisesta ei ole ikinä tullut yhtään mitään. 30min on kuitenkin niin lyhyt aika, että sen aloittaminen ei tunnu ylivoimaiselta. Nyt olen joka päivä saanut luettua sen 30min ja näin viikonloppuisin olen kepeästi lukenut vähän enemmänkin :) Niin miksi en ole tajunnut tätä aikaisemmin?
Olen lukenut tota farmakologiaa lukemalla ensin diat läpi ja sitten tekemällä niistä itselleni ymmärrettävät muistiinpanot (usein kuitenkin niissä on lukenut aivan samat asiat kuin dioissa, mutta mun omalla tyylillä), nimittäin en opi ikinä mitään pelkästään lukemalla. Asiat painuvat paremmin mieleen, kun kirjoitan ne itse omin sanoin. Eilen aamulla olikin lukuvuorossa hengitystiesairauksien lääkehoito. Astmasta olin tehnyt jo muistiinpanot ja seuraavana oli vuorossa COPD jonka otsikon olin jo kirjoittanut, mutta lähdin vielä tekemään kahvia...sillä välin Mika oli kirjoittanut omia muistiinpanojaan:
COPD (KEUHKOAHTAUMATAUTI)
Joo eli siis toi copdi on sellanen jänskä tauti et se niinku pistää putket ahtaalle ja sit ei niinku ilma kulje röörissä. Se tulee jos esim. polttaa paljon spaaderoo. Hoitomuotoina keuhkonvaihto jossa joltai pultsarilta viiään keuhkot ja laitetaan ne potilaalle. Tän jälkee voi taas polttaa spaaderoo. Juu..
Joo eli siis toi copdi on sellanen jänskä tauti et se niinku pistää putket ahtaalle ja sit ei niinku ilma kulje röörissä. Se tulee jos esim. polttaa paljon spaaderoo. Hoitomuotoina keuhkonvaihto jossa joltai pultsarilta viiään keuhkot ja laitetaan ne potilaalle. Tän jälkee voi taas polttaa spaaderoo. Juu..
IMPOTENSSI.
Se on varmaan iha perseestä
NUHA
Nuhaa on monenlaista, esimerkiksi joskus vuotaa nenä ku niagara ja sit joskus taas tulee yskä.Köhä on vittumaista ku koittaa koisata varsinki selällää... PRKL.
Nuhaa on monenlaista, esimerkiksi joskus vuotaa nenä ku niagara ja sit joskus taas tulee yskä.Köhä on vittumaista ku koittaa koisata varsinki selällää... PRKL.
HYPPYKUPPA
Se tarttuu hyppäämällä vehkeistä toiseen joten yhdyntää ei välttis tartte. Range on jotain 20 metrii jote ole varovainen. Sattuu saatanasti ku se syö nenän. Hoito on vittumaista ku revitään saastuneet alueet helvettiin. AUTS!
Se tarttuu hyppäämällä vehkeistä toiseen joten yhdyntää ei välttis tartte. Range on jotain 20 metrii jote ole varovainen. Sattuu saatanasti ku se syö nenän. Hoito on vittumaista ku revitään saastuneet alueet helvettiin. AUTS!
LÄTTÄJALKA
Se on aika hyvä homma intis olla. Ei tartte marssii, ku tulee jalka pipiks.
Nelli on ihq :D
JALKAPOIKKITAUTI.
Jalka on pipi ku se on poikki, ei saa poikkasta tahallaan. Hoitona kipsataan koko ukko tai akka liikuntakyvyttömäksi, ettei se saa sitä uuestaan rikki.
Jalka on pipi ku se on poikki, ei saa poikkasta tahallaan. Hoitona kipsataan koko ukko tai akka liikuntakyvyttömäksi, ettei se saa sitä uuestaan rikki.
NÄLKÄ
Jos ei oo syöny tulee tää tauti. Jos on pitkään sairastanu nii saattaa kuolema tulla siitä. Hirveetä ajatella nyt aijai-
Jos ei oo syöny tulee tää tauti. Jos on pitkään sairastanu nii saattaa kuolema tulla siitä. Hirveetä ajatella nyt aijai-
JANO
Se on ton nälän serkku mut siihe kualee nopeemmin. Aijai
Se on ton nälän serkku mut siihe kualee nopeemmin. Aijai
LAISKUUS
Tää on paha, ei mitenkää kauheen vaarallinen mutta tositosi harmillinen sairaus on se juu...
AHNEUS
Jännä, miltei jopa erityisjännä on se. Ettei peräti ois spesiaalijännä jopa. Ehkei, tai ehkä sittenki aijai.
Jännä, miltei jopa erityisjännä on se. Ettei peräti ois spesiaalijännä jopa. Ehkei, tai ehkä sittenki aijai.
Kiitos rakas hyvistä nauruista<9
Mutta juu eipä tässä muuta... univaikeudet nostaa taas päätään ja se saa olon välillä todella epätoivoiseksi...
perjantai 14. tammikuuta 2011
ÄrsytysMaximus
Herätyskello herätti tänään 6:30. Damn olin just keskellä jännittävää unta. En tosin muista mitä uni käsitteli, mutta olin kyllä aivan fiiliksissä. Mutta yllättävän iisisti onnistu taas kouluun herääminen. Aattelin, että olisin taas vaan joku zombi, joka tavallaan on hereillä, mutta oikeastaan ei.
Mua on alkanut vaan todenteolla ärsyttämään noi koulun aikataulusähläykset! Tänään heti tunnin aluksi luennoitsija ilmoitti, että tänään onki vain 4h kuuden tunnin sijaan, koska hänellä on toisten tunti iltapäivällä. Jotenkin veikkaan, että toi asia on kuitenkin ollut tiedossa aika kauan. Tuskin se on päättänyt pitää toisille luennon edellisenä iltana (tosin laureassa voisi näin hyvinkin tapahtua). Sentään kuitenkin kerrankin näin päin, että koulua on salaperäisesti vähennetty eikä lisätty, mutta mihin väliin noi 2h sitten tungetaan. Eniten tässä ärsyttää se, että lupauduin eilen keikalle täksi päiväksi iltavuoroon. Olin tosiaan siinä uskossa, että mulla olisi koulua kahteen asti, joten sovin, että tulisin töihin vasta kolmeksi normaalin klo 14 sijaan. Nyt olisin sitten kerenny vallan mainiosti kaheksikin töihin ja tietenkin olisin mielummin ollut töissä samantien 7,5h enkä vaan 6,5h. Olisin niin mielelläni saanut yhden tunnin palkan enemmän... Eihän mua normaalisti olis toi niinkään häirinny, mutta nyt sattu olemaan muutakin elämää. Mä tiedän, että joskus aikataulumuutoksille ei vaan voi mitään, mutta voisko niistä edes ilmoittaa jotta voisi järjestää muut aikataulunsa niiden mukaan AJOISSA.
Mulla on niin ikävä lukion yksinkertaisia lukujärjestyksiä, kun ties jo kursseja valitessa millon ne tulee olemaan ja minkälainen viikko syntyy :( Nyt tää on sitä, että valitaan vaan sokkona pakolliset kurssit ja mahdollisesti valinnaisia ja paska tsägä jos tunteja menee päälekkäin...ja viel paskempi tsägä jos molemmissa on pakollinen läsnäolo. Nyt ois just keväällä sellanen tilanne. Täytyy yrittää saada vapautus jommasta kummasta luentokerrasta. En vielä ole oppinut jakautumisen taitoa.
Mutta tänään ei ole siis ainakaan tekemisestä puutetta (tosin koulun aikataulumuutosten seurauksena vähän enemmän). Aamu oli koulua ja illaksi Antikotiin taas pitkästä aikaa. Töitten jälkeen olis tarkotus mennä vielä ystävien kanssa iltaa viettää :)
Mua on alkanut vaan todenteolla ärsyttämään noi koulun aikataulusähläykset! Tänään heti tunnin aluksi luennoitsija ilmoitti, että tänään onki vain 4h kuuden tunnin sijaan, koska hänellä on toisten tunti iltapäivällä. Jotenkin veikkaan, että toi asia on kuitenkin ollut tiedossa aika kauan. Tuskin se on päättänyt pitää toisille luennon edellisenä iltana (tosin laureassa voisi näin hyvinkin tapahtua). Sentään kuitenkin kerrankin näin päin, että koulua on salaperäisesti vähennetty eikä lisätty, mutta mihin väliin noi 2h sitten tungetaan. Eniten tässä ärsyttää se, että lupauduin eilen keikalle täksi päiväksi iltavuoroon. Olin tosiaan siinä uskossa, että mulla olisi koulua kahteen asti, joten sovin, että tulisin töihin vasta kolmeksi normaalin klo 14 sijaan. Nyt olisin sitten kerenny vallan mainiosti kaheksikin töihin ja tietenkin olisin mielummin ollut töissä samantien 7,5h enkä vaan 6,5h. Olisin niin mielelläni saanut yhden tunnin palkan enemmän... Eihän mua normaalisti olis toi niinkään häirinny, mutta nyt sattu olemaan muutakin elämää. Mä tiedän, että joskus aikataulumuutoksille ei vaan voi mitään, mutta voisko niistä edes ilmoittaa jotta voisi järjestää muut aikataulunsa niiden mukaan AJOISSA.
Mulla on niin ikävä lukion yksinkertaisia lukujärjestyksiä, kun ties jo kursseja valitessa millon ne tulee olemaan ja minkälainen viikko syntyy :( Nyt tää on sitä, että valitaan vaan sokkona pakolliset kurssit ja mahdollisesti valinnaisia ja paska tsägä jos tunteja menee päälekkäin...ja viel paskempi tsägä jos molemmissa on pakollinen läsnäolo. Nyt ois just keväällä sellanen tilanne. Täytyy yrittää saada vapautus jommasta kummasta luentokerrasta. En vielä ole oppinut jakautumisen taitoa.
Mutta tänään ei ole siis ainakaan tekemisestä puutetta (tosin koulun aikataulumuutosten seurauksena vähän enemmän). Aamu oli koulua ja illaksi Antikotiin taas pitkästä aikaa. Töitten jälkeen olis tarkotus mennä vielä ystävien kanssa iltaa viettää :)
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Taisin nousta väärällä jalalla...
Olin koko aamun itse neiti kiukkupeppu. Tuntu vaan ettei mikään nyt mene nappiin ja teki mieli mennä lattialle makaamaan ja vetästä kunnon itkupotkuraivarit, niiku lapset (no en minä kyllä) tekee. Kaikki stressi ja pänniminen oli vaan jotenkin kasautunut tälle aamulle.
Heräsin aamulla kahdeksalta (6h unien jälkeen) Mikan kännykän herätyskelloon, kun se oli jääny herättää jo sillon. No mut mikäs siinä, niin käy aika useinkin, eikä se mua yleensä häiritse. En vaan saanu mitenkää uudestaan unenpäästä kiinni ja tunnin pyörimisen jälkeen päätin nousta. Monniki oli niin hellyydenkipeä, mutta olin niin kiukkunen, etten jaksanu jäädä rapsuttelee. Menin suihkuun ja yritin venytellä niskojani, kunnes näkö sumeni ja tunsin miten kohta lähtee jalat alta. Noh, ei kun vaan äkkiä kyykkyyn ja pää polvien väliin kunnes näkökenttä palautu normaaliksi ja uskalsi nousta taas ylös. Joo, niskat vähän jumissa taas. Aamu meniki sit niitä verrytellessä. Samalla stressasin, kun koulussa oli maanantaina ilmoitettu, että meillä onkin vielä yksi ylimääräinen koulupäivä, mitä ei ole laitettu aikatauluihin. Tietenkin olin sopinu terapian just sille päivälle ja stressasin hienosti etukäteen, etten kuitenkaan saa sitä vaihdettua ja miten kaikki on sitten tietenkin täysin perseestä. Mutta on se kyllä ihan oikeasti perseestä, ettei aikatauluja voida antaa selkeästi ja kaikki kerralla. Nyt niitä annetaan ripotellen ja millon missäkin ilmoitellaan. Mulla on ikävä selkeää lukujärjestystä. Stressasin myös syksyn harjottelujen JobStep-hakua, mikä sattuu tietenkin olemaan juuri meidän harjoittelun ekana päivänä. Eli mulla ei ole mitään mahdollisuuksia olla kyttäämässä koneen ääressä silloin itselleni harjoittelupaikkaa. Kiukku ja ärsytys huipentui siihen, kun pääsin hädin tuskin rapun ovesta ulos, kun musta jää ja pieni lumipeite yllätti ja meinasin mennä saman tien nurin.
Toisinsanoen, mikään asia ei ollut oikeasti mitenkään maailmaa mullistavaa. Jostain syystä tuo kaikki kävi kuitenkin ylivoimaiseksi ja kyyneleitäkin tuli tihrustettua jo ennen kuin nousin edes sängystä ylös.
No mutta tietenkin kaikki loppujen lopuks järjestyy! Hartioihin autti verryttely, venyttely ja pronaxen. Terapian sain siirrettyä todella helposti ja itseasiassa vielä parempaan ajankohtaan eli siitä stressaaminen oli täysin turhaa. JobStep-haun Mika taas suostu hoitaa mulle, kunhan harjoitellaan sen kanssa tarpeeksi etukäteen, että mitä sen pitää siellä oikein tehdä. Ja en edes kaatunut!! ...Toisin kuin maanantaina. Eli miksi ärsyyntyä? Sain jopa torkahdeltua bussissa, mutta silti jäin onnistuneesti oikealla pysäkillä.
Eli ihan turhaan olin semmonen kiukkuilija. Ja mitä me tästä opimme taas jälleen kerran? Etukäteen stressaaminen on AINA turhaa....Mutta silti syyllistyn siihen harmittavan usein.
Heräsin aamulla kahdeksalta (6h unien jälkeen) Mikan kännykän herätyskelloon, kun se oli jääny herättää jo sillon. No mut mikäs siinä, niin käy aika useinkin, eikä se mua yleensä häiritse. En vaan saanu mitenkää uudestaan unenpäästä kiinni ja tunnin pyörimisen jälkeen päätin nousta. Monniki oli niin hellyydenkipeä, mutta olin niin kiukkunen, etten jaksanu jäädä rapsuttelee. Menin suihkuun ja yritin venytellä niskojani, kunnes näkö sumeni ja tunsin miten kohta lähtee jalat alta. Noh, ei kun vaan äkkiä kyykkyyn ja pää polvien väliin kunnes näkökenttä palautu normaaliksi ja uskalsi nousta taas ylös. Joo, niskat vähän jumissa taas. Aamu meniki sit niitä verrytellessä. Samalla stressasin, kun koulussa oli maanantaina ilmoitettu, että meillä onkin vielä yksi ylimääräinen koulupäivä, mitä ei ole laitettu aikatauluihin. Tietenkin olin sopinu terapian just sille päivälle ja stressasin hienosti etukäteen, etten kuitenkaan saa sitä vaihdettua ja miten kaikki on sitten tietenkin täysin perseestä. Mutta on se kyllä ihan oikeasti perseestä, ettei aikatauluja voida antaa selkeästi ja kaikki kerralla. Nyt niitä annetaan ripotellen ja millon missäkin ilmoitellaan. Mulla on ikävä selkeää lukujärjestystä. Stressasin myös syksyn harjottelujen JobStep-hakua, mikä sattuu tietenkin olemaan juuri meidän harjoittelun ekana päivänä. Eli mulla ei ole mitään mahdollisuuksia olla kyttäämässä koneen ääressä silloin itselleni harjoittelupaikkaa. Kiukku ja ärsytys huipentui siihen, kun pääsin hädin tuskin rapun ovesta ulos, kun musta jää ja pieni lumipeite yllätti ja meinasin mennä saman tien nurin.
Toisinsanoen, mikään asia ei ollut oikeasti mitenkään maailmaa mullistavaa. Jostain syystä tuo kaikki kävi kuitenkin ylivoimaiseksi ja kyyneleitäkin tuli tihrustettua jo ennen kuin nousin edes sängystä ylös.
No mutta tietenkin kaikki loppujen lopuks järjestyy! Hartioihin autti verryttely, venyttely ja pronaxen. Terapian sain siirrettyä todella helposti ja itseasiassa vielä parempaan ajankohtaan eli siitä stressaaminen oli täysin turhaa. JobStep-haun Mika taas suostu hoitaa mulle, kunhan harjoitellaan sen kanssa tarpeeksi etukäteen, että mitä sen pitää siellä oikein tehdä. Ja en edes kaatunut!! ...Toisin kuin maanantaina. Eli miksi ärsyyntyä? Sain jopa torkahdeltua bussissa, mutta silti jäin onnistuneesti oikealla pysäkillä.
Eli ihan turhaan olin semmonen kiukkuilija. Ja mitä me tästä opimme taas jälleen kerran? Etukäteen stressaaminen on AINA turhaa....Mutta silti syyllistyn siihen harmittavan usein.
lauantai 8. tammikuuta 2011
Yksinäisyys lyö
Mika lähti tänään kohti Lahtea tapaamaan kaveriaan ja viettämään miesteniltaa. Eli mä olen sitten yksin huomiseen asti. Tai no en kyllä aivan yksin, kun kissatkin tuli meille babysitattavaks, kun siskot ja vanhemmat lähtee risteilylle. Tulee aina niin kissakuume kun ne on meillä<3 Ainon pitäs saada nyt juoksu niin päästäs edes vähän lähemmäks omaa kissaa ^^
Mutta vähän joo säälittävää, nimittäin mä en ole yhtään tarpeeksi innoissani siitä, että talo on tyhjänä. Eikö mun kuuluis olla ihan jeee, kun toi mies on pitkästä aikaa jossain muualla ja SAAN olla yksin? Mulla on enemmänkin ihan orpo olo. Ehkä oon vaan liian tottunu seuraan... Tyttöjenilta-ajatuskaan ei nyt kauheen hyvin kantanut hedelmää, mutta sentään Ella pääs! Nyt pitää vaan nauttia tästä vuorokaudesta, nimittäin joskus tulevaisuudessa tuun ihan varmasti odottamaan näitä hetkiä...ei vaan olla ilmeisesti ihan vielä kyllästytty toistemme läsnäoloon Mikan kanssa.
Oon riidelly meidän espressokoneen kanssa. Se vaan yhtäkkiä skitsahti mulle :( emmä tehny mitään, mutta se vaan syöksi kaikki höyryt mun päälle ja pääsin harjottelemaan palovamman ensiapua. No ei siinä mitään pahaa käynyt kun liottelin vaan kättäni veden alla. Se on ilmeisesti kuitenkin vähän pelottava ja arvaamaton vekotin. Mika on tehny mulle pari päivää kahvit, mutta tänää sit ite kokeilin varovasti ja se oli mulle jo paljon kiltimpi.
En ole ikinä ollut mikään kauhean huippu koneiden kanssa.
Mutta vähän joo säälittävää, nimittäin mä en ole yhtään tarpeeksi innoissani siitä, että talo on tyhjänä. Eikö mun kuuluis olla ihan jeee, kun toi mies on pitkästä aikaa jossain muualla ja SAAN olla yksin? Mulla on enemmänkin ihan orpo olo. Ehkä oon vaan liian tottunu seuraan... Tyttöjenilta-ajatuskaan ei nyt kauheen hyvin kantanut hedelmää, mutta sentään Ella pääs! Nyt pitää vaan nauttia tästä vuorokaudesta, nimittäin joskus tulevaisuudessa tuun ihan varmasti odottamaan näitä hetkiä...ei vaan olla ilmeisesti ihan vielä kyllästytty toistemme läsnäoloon Mikan kanssa.
Oon riidelly meidän espressokoneen kanssa. Se vaan yhtäkkiä skitsahti mulle :( emmä tehny mitään, mutta se vaan syöksi kaikki höyryt mun päälle ja pääsin harjottelemaan palovamman ensiapua. No ei siinä mitään pahaa käynyt kun liottelin vaan kättäni veden alla. Se on ilmeisesti kuitenkin vähän pelottava ja arvaamaton vekotin. Mika on tehny mulle pari päivää kahvit, mutta tänää sit ite kokeilin varovasti ja se oli mulle jo paljon kiltimpi.
En ole ikinä ollut mikään kauhean huippu koneiden kanssa.
torstai 6. tammikuuta 2011
Koulunpenkki taas häämöttää
Loma lähenee loppuaan. Tai no onhan sitä jäljellä vielä huimat 3 päivää! Pitää yrittää nauttia vielä siitä.
Tänää käytiin Mikan kanssa luistelemassa. Päätä alkaa vaan särkeä, kun istuu neljän seinän sisällä tuijottaen läppärin ruutua lukien dioja. Miten sitä ennen olikaan niin sukkela ja taitava hyppiessä niitten terien päällä? Oon pienempänä harrastanu taitoluisteluakin. Nyt sitä vaan tuntee ittensä niin kömpelöksi, kun yrittää päästä eteen päin. Pienempänä sitä ei pelänny kaatuvansa. Ihan sama jos kaatu, sit vaan noustiin ylös ja kiidettiin viel kovempaa eteen päin. Nytkin kun kattoo niitä lapsia siellä jäällä, niin ne on kuin pieniä ohjuksia. Sillon joskus ala-asteella mä löysin itteni liikkatunnin luistelun jälkeen terveyskeskuspäivystyksestä paikattavana. Olin kaatunut vähän kovempaa ja leuka oli auennut. Muistan, että olin vähän pettynyt, koska ne vaan liimas sen haavan kiinni, eikä laittanu tikkeja, koska olisi kuulemma ollut ruman näköstä kasvoissa (ja nykyään kiitän siitä). Sillon mun mielestä olisi ollut siistiä saada tikkejä. Nyt on kyllä ihan jees, että siinä on vain pienen pieni jälki. Ehkä en halua tehdä enää semmoisia ilmalentoja. Tulee muutenkin paljon pahempaa jälkeä, kun tämmönen jättiläinen kellahtaa nurin, kuin semmoinen pieni pikkuihminen. Mutta olin ihan kateellinen sillä selkeälle harrastajalle, joka hyppelehti niin siron näkösesti. Mä taas horjahtelin vähän väliä ja huidoin käsilläni pitääkseni tasapainon. Vähän semmoinen ei niin siro ja kaunis olo...
Mutta osaa luistelu silti olla kivaa :) ainakin tälleen muutaman kerran vuodessa.
Lomaa jäljellä tosiaan 3 päivää. Eli 3 päivää aikaa lukea tenttiin.Olen tajunnut, etten mä opi yhtikäs mitään pelkästään lukemalla. Olen alkanut väsäämään käsitekarttoja jokasesta aihealueesta. Niitä tekemällä saan jäsennettyä kaikki päässäni ja muistan asiat myös paremmin, kun olen itse niitä kirjoitellut. Nyt on tosin kartta valmiina vasta diabeteksestä, AVH:sta, inkontinenssista ja sydänsairauksista, joka vei tosin kolme A4-arkkia. Ehkä mä laitan noi tohon mun kirjotuspöydän viereen seinään kiinni pitemmäksikin aikaa, niin joudun tuijottelemaan niitä enemmänkin. Ehkä muistan asioita sitten vielä tentin jälkeenkin. Ja olisi sääli heittää pois, kun olen jopa väritellyt ne kivan näkösiksi ;)
Saatiin just Mikan kanssa katsottua Band on Brothersin kaikki jaksot loppuun ja ollaan vielä luettu Remeksen natsiaiheista kirjaa. Ite olen sit ruvennu hyppiä unissanikin jossain metikössä sotimassa. Mikä mussa on, kun nään aina painajaisia sotaleffojen jälkeen?
Ärsyttää, kun ei mua ole tarvittu ollenkaan töihin joululoman aikana. Olisi ollut niin mukavaa tehdä muutama keikka loman aikana :/ Ei ole ollut porukka tarpeeksi flunssassa. Tuntuu, että sitä on vaan lojunnu ja laiskotellu liikaa, mutta silti ei tunnu hirveän levänneeltä. Sitä on muutenki nukkunu aina puoleenpäivään ja sitten ihmetelly kun muutaman tunnin päästä tulikin jo pimeää. Jollain tasolla sitä odottaa taas koulunpenkille pääsyä. Oppis kaikenlaista jännää, näkis taas koulukavereita enemmänkin ja sais päiviin jotain rytmiä taas vaihteeks. Miten ihmeessä mä jaksoin peruskoulussa ja lukiossa aina vaan lojua koko kesäloman? Miten mä en kuollu tylsyyteen?
Tänää käytiin Mikan kanssa luistelemassa. Päätä alkaa vaan särkeä, kun istuu neljän seinän sisällä tuijottaen läppärin ruutua lukien dioja. Miten sitä ennen olikaan niin sukkela ja taitava hyppiessä niitten terien päällä? Oon pienempänä harrastanu taitoluisteluakin. Nyt sitä vaan tuntee ittensä niin kömpelöksi, kun yrittää päästä eteen päin. Pienempänä sitä ei pelänny kaatuvansa. Ihan sama jos kaatu, sit vaan noustiin ylös ja kiidettiin viel kovempaa eteen päin. Nytkin kun kattoo niitä lapsia siellä jäällä, niin ne on kuin pieniä ohjuksia. Sillon joskus ala-asteella mä löysin itteni liikkatunnin luistelun jälkeen terveyskeskuspäivystyksestä paikattavana. Olin kaatunut vähän kovempaa ja leuka oli auennut. Muistan, että olin vähän pettynyt, koska ne vaan liimas sen haavan kiinni, eikä laittanu tikkeja, koska olisi kuulemma ollut ruman näköstä kasvoissa (ja nykyään kiitän siitä). Sillon mun mielestä olisi ollut siistiä saada tikkejä. Nyt on kyllä ihan jees, että siinä on vain pienen pieni jälki. Ehkä en halua tehdä enää semmoisia ilmalentoja. Tulee muutenkin paljon pahempaa jälkeä, kun tämmönen jättiläinen kellahtaa nurin, kuin semmoinen pieni pikkuihminen. Mutta olin ihan kateellinen sillä selkeälle harrastajalle, joka hyppelehti niin siron näkösesti. Mä taas horjahtelin vähän väliä ja huidoin käsilläni pitääkseni tasapainon. Vähän semmoinen ei niin siro ja kaunis olo...
Mutta osaa luistelu silti olla kivaa :) ainakin tälleen muutaman kerran vuodessa.
Lomaa jäljellä tosiaan 3 päivää. Eli 3 päivää aikaa lukea tenttiin.Olen tajunnut, etten mä opi yhtikäs mitään pelkästään lukemalla. Olen alkanut väsäämään käsitekarttoja jokasesta aihealueesta. Niitä tekemällä saan jäsennettyä kaikki päässäni ja muistan asiat myös paremmin, kun olen itse niitä kirjoitellut. Nyt on tosin kartta valmiina vasta diabeteksestä, AVH:sta, inkontinenssista ja sydänsairauksista, joka vei tosin kolme A4-arkkia. Ehkä mä laitan noi tohon mun kirjotuspöydän viereen seinään kiinni pitemmäksikin aikaa, niin joudun tuijottelemaan niitä enemmänkin. Ehkä muistan asioita sitten vielä tentin jälkeenkin. Ja olisi sääli heittää pois, kun olen jopa väritellyt ne kivan näkösiksi ;)
Saatiin just Mikan kanssa katsottua Band on Brothersin kaikki jaksot loppuun ja ollaan vielä luettu Remeksen natsiaiheista kirjaa. Ite olen sit ruvennu hyppiä unissanikin jossain metikössä sotimassa. Mikä mussa on, kun nään aina painajaisia sotaleffojen jälkeen?
Ärsyttää, kun ei mua ole tarvittu ollenkaan töihin joululoman aikana. Olisi ollut niin mukavaa tehdä muutama keikka loman aikana :/ Ei ole ollut porukka tarpeeksi flunssassa. Tuntuu, että sitä on vaan lojunnu ja laiskotellu liikaa, mutta silti ei tunnu hirveän levänneeltä. Sitä on muutenki nukkunu aina puoleenpäivään ja sitten ihmetelly kun muutaman tunnin päästä tulikin jo pimeää. Jollain tasolla sitä odottaa taas koulunpenkille pääsyä. Oppis kaikenlaista jännää, näkis taas koulukavereita enemmänkin ja sais päiviin jotain rytmiä taas vaihteeks. Miten ihmeessä mä jaksoin peruskoulussa ja lukiossa aina vaan lojua koko kesäloman? Miten mä en kuollu tylsyyteen?
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Loma vaan kiitää ohi
Uusi vuosi oli ja meni. Se vietettiin rajakylässä ystävien kesken. Kiitos kaikille paikallaolioille! <3 Aamulla ei ollut kauheen hehkeä olo, mutta siitäkin selvittiin.
Tänää käytiin Mikan kanssa tekemässä lumitöitä kotikodin katolla. Iskä oli kuulemma viettäny siellä jo kaks tuntia, mutta se riitti putsaamaan vaan murto-osan koko katosta. Ei nytkään saatu sitä kokonaan puhtaaks. On sitä lunta tosiaan tullu...ja katolla pinta-alaa arviolta n. 300m2. Ei mikään pieni homma lapioida sitä alas sieltä. Mutta urakoinnin jälkeen pääs saunaan ja päivällä tuli mummokin kylään, niin oli nähty vähän enemmänkin vaivaa ruokailun eteen :)
Ärsyttää. Saatais siljalta ilmainen risteily tukholmaan tai tallinaan. Ei ole oikeen inspistä lähteä tallinaan, kun ei viinanhakureissuakaan tarvi, nimittäin edellisenki reissun viinat vieläki kaapis (ei olla Mikan kanssa niin hyviä viinanjuojia) ja tukholmaan mä en ilmeisesti voi lähteä Mikan kanssa, koska ikäraja 21....lahjakortti menee vanhaks tammikuun lopussa. Mä täytän 21 vasta helmikuussa. Tarvis yli 30v valvojan jotta minä pieni huligaani pääsisin :( No mutta mennään me muutenki tukholmaan tammikuun lopussa mikan äidin ja kummin "valvonnan alla". Jotenki tuntuu vaan säälittävältä etten mä pääse avomieheni kanssa kivalle pikku risteilylle tukholmaan :D ilmeisesti jos me oltas naimisissa niin pääsis...
Lukeminen edistyy...jotenki. Oon mä saanu kaikki haavahoidon diasarjat luettua läpi (eri asia kuinka paljon jäi oikeasti mieleen...) ja samoin preoperatiivisen, intraoperatiivisen ja postoperatiivisen hoitotyön diat. Tällä hetkellä kesken sydänpotilaan hoitotyö. Piirsin oikein hienoja ahtautuneita verisuonia, joilla havainnollistin ittelleni sepelvaltimotaudin kehitystä. Mutta kumpi nyt olikaan akuutimpi asia, ST-nousu vai ST-lasku? Muistelisin, että koulussa joskus selitettiin, että toinen vaatii välitöntä hoitoa ja nopeasti, kun taas toinen ei ollu niin kauhea hätä...kai. En saa selvyyttä asiaan dioista, eikä ne harjottelupaikassakaan osannu vastata kun yritin siellä kysellä...Asia vaivaa.
Mutta joo jatkan aktiivista opiskelua ;P
Tänää käytiin Mikan kanssa tekemässä lumitöitä kotikodin katolla. Iskä oli kuulemma viettäny siellä jo kaks tuntia, mutta se riitti putsaamaan vaan murto-osan koko katosta. Ei nytkään saatu sitä kokonaan puhtaaks. On sitä lunta tosiaan tullu...ja katolla pinta-alaa arviolta n. 300m2. Ei mikään pieni homma lapioida sitä alas sieltä. Mutta urakoinnin jälkeen pääs saunaan ja päivällä tuli mummokin kylään, niin oli nähty vähän enemmänkin vaivaa ruokailun eteen :)
Ärsyttää. Saatais siljalta ilmainen risteily tukholmaan tai tallinaan. Ei ole oikeen inspistä lähteä tallinaan, kun ei viinanhakureissuakaan tarvi, nimittäin edellisenki reissun viinat vieläki kaapis (ei olla Mikan kanssa niin hyviä viinanjuojia) ja tukholmaan mä en ilmeisesti voi lähteä Mikan kanssa, koska ikäraja 21....lahjakortti menee vanhaks tammikuun lopussa. Mä täytän 21 vasta helmikuussa. Tarvis yli 30v valvojan jotta minä pieni huligaani pääsisin :( No mutta mennään me muutenki tukholmaan tammikuun lopussa mikan äidin ja kummin "valvonnan alla". Jotenki tuntuu vaan säälittävältä etten mä pääse avomieheni kanssa kivalle pikku risteilylle tukholmaan :D ilmeisesti jos me oltas naimisissa niin pääsis...
Lukeminen edistyy...jotenki. Oon mä saanu kaikki haavahoidon diasarjat luettua läpi (eri asia kuinka paljon jäi oikeasti mieleen...) ja samoin preoperatiivisen, intraoperatiivisen ja postoperatiivisen hoitotyön diat. Tällä hetkellä kesken sydänpotilaan hoitotyö. Piirsin oikein hienoja ahtautuneita verisuonia, joilla havainnollistin ittelleni sepelvaltimotaudin kehitystä. Mutta kumpi nyt olikaan akuutimpi asia, ST-nousu vai ST-lasku? Muistelisin, että koulussa joskus selitettiin, että toinen vaatii välitöntä hoitoa ja nopeasti, kun taas toinen ei ollu niin kauhea hätä...kai. En saa selvyyttä asiaan dioista, eikä ne harjottelupaikassakaan osannu vastata kun yritin siellä kysellä...Asia vaivaa.
Mutta joo jatkan aktiivista opiskelua ;P
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)