Se, mikä jokaisella on jokatapauksessa joskus edessä...

...nimittäin kuolema.

Jokainen kuolee joskus, vielä ei ole keksitty ikuisen elämän salaisuutta ja toivottavasti ei ikinä keksitäkään. Kaamea ajatus, jos pitäisi elää ikuisesti. Tuntuu ainoastaan luonnolliselta, että jokaiselle alulle tulee jossain vaiheessa myös loppu. Tietenkin sitä toivoisi, että se loppu tulisi oikeaan aikaan ja mahdollisimman myöhään.

Valitsemassani ammatissa, ei voi olla törmäämättä yhteen kuoleman kanssa. Ihmettelen, jos joku selviää opiskelusta ilman yhtäkään vainajan laittoa (tai ehkä tämä odotukseni liittyy vahvasti vain omiini ja opiskelutovereitteni kokemuksiin). Muistan ikuisesti ensimmäisen kohtaamiseni kuoleman kanssa (tai no jotkut voisivat tähän väliin sanoa, ettei ajattelemani hetki ollutkaan ensimmäinen kohtaamiseni, itseasiassa se taisi olla vähintään kolmas, mutta tykkään ajatella sitä ensimmäisenä). Onneksi kyseinen hetki oli loppujen lopuksi kaunis omalla tavallaan, jäi olo, että tämä oli onnistunut loppu hyvästelyineen, itkuineen ja laittoineen joulukynttelikön valossa pimeänä alkutalven iltana. Olinhan minä ehtinyt kokemaan sukulaisten hautajaisia, mutta se on jotain aivan erilaista olla läsnä juuri kuoleman hetkellä ja nähdä omin silmin elämän hiipuvan.

Kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta, tunteeni kuolemaa kohtaan osaavat yllättää yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus ajattelin, että haluaisin lastensairaanhoitoon töihin. Sitten tajusin itkeväni pelkästä ajatuksesta, että pienet elämän alut joutuvat kokemaan aivan liian kovia saatika sitten kohtaamaan kuoleman silloin, kun sen aika kaiken järjen mukaan ei vielä pitäisi olla. Arvostan suuresti heitä, jotka pystyvät tekemään työtä pienten potilaiden hyväksi esimerkiksi syöpäosastoilla tai vastasyntyneiden teholla. Onneksi kuitenkin ymmärsin riittävän ajoissa, että se olisi liian rankkaa itselleni.

Eilen kuitenkin törmäsin uuteen haasteeseen. Luonnollisesti kuolemaan törmätessä, joutuu kohtaamaan myös kuolemaa surevia läheisiä. Toistaiseksi olen kuitenkin onnistunut välttymään siltä, että joutuisin kertomaan jollekin kasvotusten hänen läheisensä voinnin oleellisesti heikkenemisestä. Oikeiden sanojen löytäminen tuntui mahdottomalta. Olen aikaisemmin käynyt samantapaisen keskustelun puhelimitse, mutta kun tilanteeseen lisätään kasvot ja niissä tapahtuvat reaktiot, empatiani tätä ihmistä kohtaan lähtevät ylikierroksille.

Vaikka kuinka luonnollinen ja odotettava asia kuolema olisikin, surevan omaisen kohtaaminen saa omatkin tunteeni heräämään. Ehkä kokemuksen karttuessa, sitä ns tottuu tähänkin, mutta haluaako sitä toisaalta tottua kuolemaan? En ole vielä pystynyt ratkaisemaan pääni sisällä kysymystä siitä, että onko hoitajalla oikeus itkeä, kun itkettää. Toisaalta ajatus tuntuu järjettömältä, hoitajan tulisi olla tilanteessa tukipilari ja lohduttaja, eikä pillittämässä itsekin. Mutta toisaalta taas, onko se niin kamalaa surra ja itkeä yhdessä itkevän omaisen kanssa? Ensimmäisessä kohtaamisessani kuoleman kanssa harjoitteluni ohjaaja itki yhdessä omaisen kanssa. Siinä he halasivat toisiaan itkien hiljaisuuden keskellä kuoleman juuri vierailtua.