Itsekritiikki on myrkkyä liiallisessa käytössä

Minä olen aivan mieletön stressaaja. Pidän myös itselleni aivan liian kovaa kuria ja itsekriittisyys jyllää. Havahduin noihin asioihin tänään...

Sitä voisi oikeasti olla huomattavasti onnellisempi jos antaisi itsensä vähän hellittää. Ja mun koko historia huomioon ottaen, aika omituista, että havahduin tohon vasta tänään. Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni jotenkin rentona persoonana, mutta en sitten täysin olekaan. Ainakin, kun kyse on itsestäni. Ei mikään ihme etten mä enää nuku, kun stressaan ihan ihmeellisistäkin asioista ja vieläpä huomaamattani. Lisää kaiken päälle vielä stressin siitä, etten tosiaan nuku, niin tulee aika mehukas soppa kyllä. Pitäisi oppia antamaan itselleen anteeksi.

Mutta miten? Onhan se nyt helppoa sanoa: "ota rennosti", mutta miten?! Mun aivot on aina kulkenu tämmöstä rataa ja nyt ne pitäs koodata uusiksi.

Maikka oli pistänyt optimaan viestin, että tentit oli tarkastettu ja keskiarvoksi tuli 2,25 eli oli mennyt todella hyvin! ....mä enemmänkin kauhistuin tosta! Ensimmäinen ajatus oli, että jos tuo oli keskiarvo, niin en kyllä ikinä halua tietää mitä itse olen saanut. Pitäisi ehkä joskus uskoa vähän enemmän omiin taitoihinsa... Ja pitäisi myös uskoa meidän opoa, joka mulle sillon joskus hoki, ettei koenumerot välttämättä kerro ollenkaan ihmisen todellisesta osaamisesta käytännössä. Pitäisi myös uskoa työhaastattelijaa, joka mun lukion todistuksen nähtyään tokaisi, että mulla taisi mennä lukio ihan heittämällä läpi. Nooooh...ei se kyllä ihan heittämällä mennyt, mutta ehkä mun käsitys hyvistä arvosanoista on kasvanut jotenkin kieroon.

Yhes iltavuorossa töissä oli auttamassa yhtä mummoa nukkumaan. Olin heijaamassa sen pyörätuolista sänkyyn haliotteella ja pyysin sitä ottamaan musta kiinni. Se purskahti nauruun ja kysy, että mistä muka saisi kiinni, kun olen niin hoikka. Miksi mä en usko tuommoisia kommentteja? Tuskastelin tänään taas farkkuja etsiessäni. Mille ihmeen tasapaksulle tangolle niitä tehdään!? Ja tuntuu, ettei mistään enää saa housuja, jotka ei paljastaisi puolta persettä kumartaessa. Ja kuka oikeasti haluaa farkut, mitkä yrittää esitellä ihan häpykarvotusta?! Tämmösissä tilanteissa ei pitäs ajatella, että voivoi kun on läski, vaan pitäisi olla iloinen, että mulla on sentään muodot! Ja hei onhan se terveellisempää olla se läski reisissä ja takapuolessa kuin vyötäröllä! Eikä tällä pituudella nyt voikkaan kauhian pieni olla... niin...pitäisi myös unohtaa ne kommentit "mä en ainakaan haluisi olla noin pitkä!" No en mäkään tätä valinnut, mutta ei niistä senteistä eroonkaan pääse ainakaan vielä tässä iässä...

Pieni muistilista itselleni:

1. Ole inhimillinen itsellesi.

2. Maailma ei kaadu pieniin virheisiin. Anna itsellesi anteeksi.

3. Maailma ei kaadu jos olen myöhässä minuutin tai kaksi. Ajallaan tuleminen ei ole myöskään myöhästymistä. Ei pidä stressata asiasta turhaan.

4. En ole huono ihminen, kun 3 vuotta terapiaa ei rittänyt. En ole myöskään huono ihminen, jos 4 vuotta ei riitä.

5. En ole huono ihminen, jos en pääse eroon lääkkeistä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

6. Se etten kykene nyt nukkumaan, ei tarkoita ettenkö ikinä kykenisi nukkumaan normaalisti.

7. Koenumerot eivät kerro koko totuutta osaamisestani.

8. Keskity enemmän niihin onnistumisiin ja hyviin puoliisi. Kuuntele ja muista myös se positiivinen palaute.

9. Pitää lopettaa se "haluisin olla tätä, tuota ja tommosta" ja oppia pitämään siitä mitä on. Tän kehon kanssa sitä kuitenkin joutuu tulemaan toimeen vielä moooonta kymmentä vuotta.

10. Täytyy rajoittaa turhaa suorittamista ja etukäteen stressaamista. Varsinkaan nukkumiseen se ei auta lainkaan. Kuluttaa myös vain turhaan voimavarjoani ja vähentää onnellisuutta. Eli rennompaa asennetta ja aina ei tarvitse olla niin tunnollinen.

Nuo kun edes pystyisi pitämään mielessä, niin ehkä sitten joskus myös toimisi todella niiden mukaan.

Nyt puolitoista tuntia farmakologian aktiivista ja opiskelua ja sitten lähden leikkimään neuvolatätiä meidän odottavalle kissamammalle :)