Hermoromahduksen alkua

Harjoittelun alku on tavalliseen tapaan taas ajanut maan rakoon. Sitä tuntee itsensä taas niin hölmöksi. Ei tiedä missä saa seistä, mihin saa istua, minne saa katsoa, pitääkö seurata ohjaajan mukana vai meneekö se kenties vaan vessaan, kuuluuko mun mennä tilanteeseen mukaan tai edes seistä vieressä vai pitääkö kenties mennä nurkan taakse piiloon, mitä sitä oikein saa tehdä? Mitä pitää tehdä? Tänään olin kuuntelemassa hoitoneuvottelua. Mietin siinä sitten yksikseni, että kuuluuko mun istua kaikkien muiden kanssa pyöreän pöydän ympärillä (kun olen vaan kuuntelemassa) vai istunko siinä vähän sivussa. Puhuivat että joku vielä tulisi, joten päätin jättää pöydän ympärille tilaa ja istuin siinä sivussa. Kukaan muu ei tullut ja tunsin itseni harvinaisen tyhmäksi siinä sivussa istuen.... Mä en edes tiedä mihin mun pitää istua! Olen taas niin pihalla kuin lumiukko! Se on ahdistava fiilis kun ei oikein tiedä mitä multa odotetaan ja kaikki saa musta varmaan vajaan kuvan kun en tiedä edes missä vaiheessa mun kuuluu suuni avata. Ei sitä tiedä missä vaiheessa saa niitä kysymyksiä laukoa.

Jotenkin somaattisella puolella se mukaan sovittautuminen on helpompaa. On jotain ihan oikeasti konkreettista ja selkeää mitä aina tehdään. On se joku kaava minkä mukaan toimitaan. Nyt vaan...on. Se tekeminen on niin erilaista. Se on niin erilaista mun aikaisempiinkin kokemuksiin verrattuna. On ollut vieläpä niin mieletön härdelli koko kaksi päivää, että oon menny vielä enemmän sekaisin. Ei yhtään tiedä mihin mä oikein saan tulla mukaan. Hämäävää.

Oon aina vihannut omien tavoitteiden laatimista. Se on aina tuntunut vaikealta...mutta ei ikinä näin vaikealta. Ei mitään hajua mitä mun on mahdollista saada tehtyä. Ja sitten vielä nuo koulun tavoitteen on niin plööh -.-

Mutta toivottavasti tää on taas tämmöistä alkuahdistusta. Aina siinä on mennyt se jonkin aikaa kunnes on saanut hommasta kiinni. Ja ehkä mun ohjaajat osaa selventää mulle mahdollisuuksiani...kunhan niitä taas näkee. Tai jos ylipäätään joku todella ohjaisi.

Tää nyt kuulostaa tämmöiseltä ärsyttävältä valitukselta, mutta ehkä sitten ymmärtää jos joutuu tai on ollut samanlaisessa tilanteessa. Ahdistavaa....vaikka kuinka tiedän sisimmissäni, että tää on taas vaan tämmöinen alkushokki.

Täytyy yrittää saada Mikaa mun kanssa ulos jos se saisi ajatukset ja mielen muutenkin rauhoittumaan.

Mutta yritän juu unohtaa tuon kaiken edellisen ja laatia edes jonkinlaiset alustavat tavoitteet, joista voi sitten puhua ohjaajien kanssa. Pääkoppa vaan sekaisin, mikä vaikeuttaa ajattelua. Huomenna on iltavuoro, josta saavun kotiin siinä klo 23 ja 5.30 pitää herätä ylihuomenna aamuvuoroon. Ennustan väsymystä.

Nyt jotain iloisempaa! Tässä muutama kuva Halloween-juhlista

Ella <3 Ella sai vähän myöhemmin runsaasti tekoverta päällensä

Hoitsu ja vämpyyri. Oli selvästi joo joku mielikuvituslama kun tuon asun keksin.

Toinen vämpyyri. Kyllä se sydän löi.