Nauru pidentää ikää...vai pidentääkö?

Musta on tullu vuosien varrella tosi hyvä nauraa itselleni. Oon ollu naurunaiheena niin paljon. Mutta mullakin menee joskus yli. Jossain vaiheessa nauru muuttuukin pilkaksi.

Oli taas vaihteeks niin mukava ilta kotikotona, ettei voinu muuta kun purskahtaa itkuun heti kun pääs pois sieltä.

Tuskin ne edes tajuaa mitä tekee. Niille koko homma on vaan yks iso vitsi, mille nauretaan sitten yhessä koko perheen voimin. Mulle se ei vaan ole kauheen nautittavaa kun käydään porukalla läpi mun jok'ikinen huono puoli/ moka/ puute ja vielä kaivellaan ne läpi, jotta ihan kaikelle tulee naurettua. Jossain vaiheessa sitä ei enää itseä naurata ja ryhdynkin pidättelemään kyyneleitä. Sitä siemailee vaan viiniä ja toivoo, ettei kukaan huomaa miten mun silmäkulmiin rupee kertyy nestettä. Huokasen helpotuksesta kun aihe vaihtuu toistaiseks toiseen ja saan hetken aikaa taas koota itseäni kasaan, kunnes musta keksitään taas jotain nourunaihetta. En vaan pysty sanomaan mitään vastaan. mitä muka sanoisin? Ihan tottahan on joka sana. Miten taitavasti mut saadaankin yhden illan aikana tuntemaan itteni täysin vajaaksi, tyhmäksi ja arvottomaksi.

Mihin on jääny se, että korostetaan vain niitä hyviä puolia, koska huonot puoleni tiiän kuitenkin jo itse liiankin hyvin? Vai eikö ne ihan oikeasti ymmärrä miten maan rakoon ne talloo mut? Tarviin hermolomaa ennen kun kestän tota taas...edes jotenkin...nimittäin ei todellakaan ollut eka kerta eikä tule olemaan viimeinen. Ehkä tää sit on olevinaan jonkinsorttista kasvatusta perheen puolesta.

Vihaan kaikenlaisia tietokilpailupelejä. Ne vasta saakin olon tyhmäks ja lynttää maan rakoon. Ja ne jotenkin aina vaan innostaa muita nauramaan mulle vielä enemmän.