Aamun ajatuksia

Koulu alkaa vasta puolen päivän aikaan ja mun aivot käy jostain syystä hieman ylikierroksilla. Voisiko johtua siitä, että nukuin taas vaihteeksi yllättävän hyvin ja olo on ihanan levännyt? Tässä nyt siis hyvin sekavaa ja sattumanvaraista tekstiä pääni sisällöstä.

Olen ihmetellyt jo pidemmän aikaa, että miksi törmään usein hämmästyneisiin ilmeisiin kun mainitsen pituuteni. "Ei uskoisi, että olet niin pitkä", on hyvin usein kuultu lausahdus. Ensinnäkin, itse en koe olevani mitenkään erityisen pitkä 180cm pitkänä. Tai siis tiedän kyllä olevani huomattavasti pidempi kuin keskivertosuomalainen nainen tai jopa pidempi kuin moni malli. Mutta jotenkin kun koko perhe ja suurin osa suvusta on pitkää porukkaa täynnä, niin en koe olevani mitenkään poikkeuksellinen. Onhan tuo oma mieskin 10cm pidempi ja isäni sitäkin pidempi. Ei äitikään ole kuin 5cm lyhyempi.

Kuitenkin jos jollekin muulle mainitsee pituuden 180cm he usein ihmettelevät ja hämmästelevät kahta asiaa. Ensinnäkin, heidän mielestään 180cm tuntuu olevan ihmeellisen paljon pituutta ja toiseksi, heidän mielestään minä en vaikuta niin pitkältä. Joten itse jään ihmettelemään erityisesti sitä, että mihin se pituus minussa katoaa? Ihan mukavaa, ettei sitten näytä niin kummallisen pitkältä, mutta miten onnistun näyttämään lyhyemmältä? Ehkä kilometrisäärien puuttuminen lyhentää? Tai se, etten ole enää niin luuranko kuin ennen? Tiedähäntä.

Joskus pituuteni oli itsellenikin huomattavasti isompi pala purtavaksi. Omaan naisihanteeseeni kuului kuva pienestä ja sirosta (ja kevyestä) naisesta. Pituus tuo mukanaan aina myös massaa. Toisaalta on myös enemmän pituutta mihin sitä läskiä piilottaa :D Mutta kesti aikansa kunnes hyväksyin sen, ettei minusta yksinkertaisesti voi mitenkään fyysiikan lakien mukaan tulla pientä, siroa ja höyhenen kevyttä. En ollut mysökään aina ihan innoissani siitä, miten olin koko ala-asteen luokan pisin, turhaa huomiota mitä en halunnut. En myöskään ollut ihan niin innoissani siitä, että jokaisissa sukujuhlissa kuuli "taasko sinä olet kasvanut?!", etenkin silloin kun sai alkaa vastailemaan takaisin "en ole itseasiassa enää muutamaan vuoteen." Kiusaantumista aiheutti etenkin se, kun sukulaiset päättivät muutamaan otteeseen juhlien keskellä oikein mitata mittanauhan kanssa, kuinka pitkäksi olin venynyt.

Nykyään sitä on jotenkin oppinut hyväksymään itsensä paremmin tämän muotoisena ja pituisena. Vaikka kyllä se vieläkin kirpaisee, kun joku päättää päin näköä ilmoittaa miten iloinen on itse siitä ettei ole kasvanut minun mittasuhteisiini. Ei tällaisena oleminen ole yhtään niin iljettävää kuin jotkut tuntuvat ajattelevan. Ihan hyvin itsekin voin pistä korkkarit jalkaan. Oma rajani koron korkeudelle vain sattuu olemaan se 7-8cm. Ihan vaan sen takia, että silloin tuo mies on edelleen minua pidempi (ja en uskalla luottaa siihen, että pysyisin korkeammilla koroilla pystyssä...). Olen lukemattomia kertoja ajatellut, miten mukavaa olisikaan olla hieman lyhyempi, mutta ei tässäkään hei mitään vikaa ole. Omat hyvät puolensa tässäkin :)

Asiasta kukkaruukkuun: Mika törmäsi eilen tähän. En millään tavalla ihmettele Ragdollien saamaan suosiota. Voin ihan omalla kokemuksella todeta, että nämä kissat ovat aivan ihania. Eivät ehkä välttämättä sovi ihmiselle joka haluaa kissan jolla on juuri semmoinen perinteinen kissan persoona. Nämä välillä muistuttavat luonteeltaan vähän enemmän koiria. Ovat yltiöihmisystävällisiä. Kun hankit Ragdollin, et tee enää mitään yksin. Etenkin Batman tuntuu vihaavan suljettuja ovia. Hänen täytyy aina päästä sinne minne itsekin menee, myös vessaan tai suihkuun. Kotona jotain puuhaillessa, kissat seuraa aina samaan huoneeseen. Kun itse vaihtaa huonetta, ne seuraa joskus jopa ihan vaan nukkumaan siihen lähistölle. Ainakin nuo kaksi ovat myös läillä liiankin uteliaita. Käsitöiden tekeminen ei olekaan enää niin helppoa, kun kissat tykkää istua kaavojen päällä tai leikkiä kankaan kulmilla. Neuloessa Robin tykkää jyrsiä puikkojen päätyjä. Ragdollit ovat myös tunnettuja pelottomasta luonteestaan (minkä vuoksi ne ovat myös ehdottomasti vain sisäkissoja). Kun tulen kotiin, on molemmat kissat aina ovella vastassa. Vieraat ovat erittäin kiinnostavia eikä meillä tunneta semmoista kuin vierastaminen. Nuo kaksi eivät harrasta sängyn alla lymyilyä eikä imurikaan (valitettavasti) enää pelota. Robin etenkin harrastaa imuroidessani siirry itse -politiikkaa. Moppi on myös ihan liian kiinnostava ja mopatessa täytyy vain hyväksyä se, että tuo pienempi kissa ajoittain hyökkäilee mopin kimppuun ja roikkuu mukana.

On noissa kahdessa tullut etenkin viime aikoina eräs huono puolikin esille. Nuo eivät vain mitenkään haluaisi antaa meidän nukkua liian myöhään aamulla. Se on ilmeisesti ihan liian inhottavaa, että makkarin ovi pidetään yöllä kiinni (muuten herää pitkin yötä siihen, että kissa polkee rinnanpäällä ja kehrää äänekkäästi korvan vieressä). Siitä lähtee yllättävän kova ääni kun nuo raapivat/kaapivat ovea eikä se ovelle muutenkaan tee hyvää. Kokeiltiin ensin sitä, että noustiin aina ruiskuttamaan vettä niiden päälle kun raapivat ovea. Valitettavasti tämä vain opetti niille, että täytyy juosta pakoon kun kuulee jomman kumman nousevan sängystä ylös. Oven raapiminen ei siis kuitenkaan loppunut lainkaan. Nyt tajuttiin kuitenkin kokeilla kissakarkoitteen ruiskuttamista oveen ja ovenpiliin säännöllisesti. Se vihdoinkin auttoi, kun vaan tarpeeksi monta kertaa hinkkasi sitä oveen! Viime yönä vasta aamulla Batman (tunnistan äänestä) muutaman kerran yritti raapia ovea, mutta lopetti itse lyhyeen. JES! Erävoitto!

Mutta on nuo vaan niin ihania lötkömötköjä <3 Robin tälläkin hetkellä kehrää sylissäni. Sen on aina pakko päästä syliin istumaan, kun istun koneen ääressä. <3

Viikonloppuna olisi tiedossa kahden päivän edestä kissanäyttelyitä. Saas nähdä miten meidän pojille tällä kertaa käy. Batman on ensimmäistä kertaa aikuisten luokassa.

Tulipas pitkä romaani. Nyt ei ehdi kuvia etsiä, mutta ehkä myöhemmin saattaa ilmestyä :)