Hohhoijaa...

Paljon valitusta tiedossa....

Tämän päivän yli olisi voinut hypätä. Jätti jälkeensä vain itkufiiliksen. Tiedättekö semmoisen olon, että ei oikeasti itse, mutta tuntuu koko ajan siltä, että itku on tulossa, ihan minä hetkenä hyvänsä. Semmoinen fiilis, että ei vaan jaksa. Haluaisi vain hautautua peiton alle ja nukkua olon pois, mutta nukkuminen ei ole mahdollista, koska pyörittelen vain ajatuksia pienessä päässäni ja ne saavat ahdistumaan. Suurin mysteeri on se, että mikä todellisuudessa muka itkettää. Eihän tämä päivä nyt todellisuudessa niin mahdoton ole ollut, mutta jostain syystä ottaa harvinaisen koville.

Menin tänään bussilla töihin uhkaavan sateen ja järvenpääreissun vuoksi. Olin katsonut reittioppaasta illalla reitin valmiiksi ja Mikakin päätti lähteä samalla bussilla töihin. Saavuttiin pysäkille asjoissa, mutta kappas! En tiedä mitä reittiopas oli sekoillut, mutta pysäkin aikataulujen mukaan bussin ei todellakaan pitänyt tulla silloin kun reittiopas väitti. Reittioppaan mukaan kyseisen bussin piti mennä 10min välein, mutta eipäs mennytkään. Liekö reittioppaassa ollut talviaikataulut? Joka tapauksessa tulikin hätä, että milläs nyt töihin pääsen ajoissa. Kävelin kauemmalle pysäkille ja sillä ehin juuri ja juuri oikeaan aikaan töihin. Kun olen tämmöinen hätähousu, niin ehdin stressailla jo liikaa....

Työpäivä olikin sitten yhtä helvettiä. Ehkä päivästä kertoo jo jotain se, että ainoa tauko, jonka ehdin pitämään oli 5min ruokatauko yhden aikaan. En mä itseasiassa hoitanut kuin kolmen potilaan perushoidot, mutta jostain syystä oli silti koko ajan hirveästi tekemistä ja asioita joita piti pitää mielessä. Lääkeasioissa meni aivan mielettömästi aikaa kun meidän päädyssä on nyt niin karsea kasa inhalaatioita ja niiden hoidossa menee sitä aikaa... Ja sit tietenkin kaikkien muiden lääkkeiden, laastareiden ja pistosten jakaminen. Olin ainoa kentällä oleva sairaanhoitaja, toinen oli kyllä vuorossa, mutta vastaavana hoitajana eli paperihommissa. Kyllä hän mua kuitenkin autto, en olisi selvinnyt muuten näinkään hyvin, etenkään lääkkeiden jaosta potilaille. Itkun nosti kurkkuun etenkin se, kun kuulin sivukorvalla erään perushoitajan (juuri sen josta sain huonon ensivaikutelmankin) nälvimässä, että missäs nyt se meidän sairaanhoitaja on, kun on aika jakaa aamupalaa. No meidän sairaanhoitaja oli hikipäissään jakamassa potilaille niitä lääkkeitä.... Hyvin saivat ruoan jaettua kolmistaan. Kaikkeni yritän, mutta en ole kuitenkaan vielä keksinyt keinoa jakautua moneen osaan. Eniten siinä nälvimisessä ärsyttää se, että kyseinen henkilö kuitenkin ehti päivän mittaa istuskelemaan ja pitämään reilut tauot. Eli tuskin olisi osia kuitenkaan halunnut vaihtaa.

Tänään ei itsekään olisi halunnut olla sairaanhoitajan roolissa. Ei olisi tarvinnut välittää niistä kaikista lääkkeistä eri muodoissaan. Ei olisi tarvinnut jakaa osaston molempien puolien lääkkeitä tarjottimelle. Ei olisi tarvinnut kantaa mukanaan sitä helvetin puhelinta, joka tuntui soivan aivan jatkuvasti ja koko ajan kyseltiin asioita, joihin en osannut vastata ja sitten juoksen ympärinsä selvittämässä vastauksia. Teki niin mieli heittää vaan se kännykkä päin seinää, kun se soi aivan jatkuvasti kun seuraavan vuorokauden lääkkeitäkin jaoin. Todella kiva yrittää keskittyä kun joutuu koko ajan keskeyttämään ja juoksemaan jonnekin muualle. Ei olisi tarvinnut jättää ruokaakaan kesken, kun ei olisi tarvinnut ottaa vastaan puhelinraporttia. Vihaan sitä puhelinta. Lähärinä ei olisi tarvinnut edes antaa rapsaa iltavuorolaisille. Lähärinä olisin ilmeisesti ehtinyt pitämään taukoni eikä olisi tarvinnut jäädä vielä ylitöihinkin. Olisin varmaan myös ehtinyt kirjaamaan kaiken tarpeellisen!

Tänään en nimittäin olisi ehtinyt jäämään ylitöihin (enkä ehtinytkään jäämään niin ylitöihin kuin olisi pitänyt). Piti nimittäin juosta töistä suoraan järvenpäähän tekemään opparia. Join matkalla pullon Ediä, niin sain edes jotenkin ajatukset kulkemaan, mutta se vaikutus romahtaa ilmeisesti aika nopeasti. Saatiin nyt ainakin johdanto kirjoitettua toivottavasti siihen muotoon kun opettaja nyt sen vaatii, siitä kun ei ikinä saa selvää...

Kotimatkalla kävin kotikodin kautta, siellä oli nimittäin huonoja uutisia yhdestä pienestä karvapallosta. Eli nyt sekin stressaa ja ahdistaa aivan liikaa :( Olisi aivan liian julmaa jos hän ei nyt selviäisi. Täytyy pitää sormet ristissä, että antibiootti auttaa ja poika rupeaa syömään taas, kun ei lääkäritkään tiedä mikä sillä on...

Mulla olisi nyt reilu puolitoista tuntia ylitöitä, jotka pitäisi pitää pois viimeistään ensi viikolla. En vaan tiedä milloin se on mahdollista, koska ei töistä ikinä pääse lähtemään ajoissa, jos edes viimeisellä minuutillakaan (en kehtaa merkitä ylitöiksi alle 15 min ylityksiä...). Ja väsyttää tää työputki. Oli mulla eilen yksi vapaa, mutta sekin oli mahdollisimman lyhyt, eli jäin iltavuorosta (jolloin meni myös ylitöiksi) vapaalle ja tänään taas vapaalta aamuvuoroon. Juhannus painaa siis vielläkin päälle, koska silloinkaan ei helppoa ollut. Ainoa ero arkeen oli mahdollisen lääkärikierron puuttuminen, mutta miehitys oli huomattavasti pienempi, eli sai silti juosta...

Odotan niin paljon tulevaa viikonloppua! Vapaa viikonloppu Mikan kanssa, joten lähdetään Nummi-Pusulan rauhaan rentoutumaan!
 

Lyhyesti juhannuksesta:

- Olin töissä
- Aaton kunniaksi tehtiin sushia.
- Odotan innolla lisiä (kolmelta päivältä tuplapalkka...)

PS. Vähän positiivista ajattelua tähän loppuun. Ihana Ella piristi eilistä vapaapäivääni olemalla loistavaa shoppailuseuraa. Tein myös alesta löytöjä. Ylihuominen palkkapäivä myös motivoi.