Olen huono keksimään otsikoita

Empä ole taas vähään aikaan kirjoitellu, joten tulossa hyvin sekavaa selitystä kaikenlaisesta.

Bussi ajoi siskon yli (kyllä, ihan kirjaimellisesti). Vaikka ensimmäinen lääkäri oli hieman liian optimistinen, onneksi sisko selvisi yllättävän vähällä ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan seuraavien kuukausien aikana, ei pitäisi jäädä mitään pysyviä vammoja...ilmeisesti. Kävin eilen taas siellä moikkaamassa ja porukalla (kavereita myös paikalla) neulottiin/virkattiin päiväsalissa. Yli-innostuin myös pistämään siskolle Klexanen (potilaille puhutaan aina napapiikistä), kun sisko ei itse kestä ajatusta itsensä pistämisestä.

Huomasin olevani aika neurootikko sairaalahygienian suhteen. Vaikka eihän tuo mikään infektio-osasto, tiedostan liiankin hyvin miten kivasti kaikki pöpöt leviää sairaalassa ja meinasin hätääntyä, kun toinen potilas ihasteli mun neulomisia ja rupes tutkimaan mun tekemää sukkaa. Tiedän tiedän, tuskin sillä kuitenkaan mitään pöpöä oli ja voin saada pöpöjä ihan mistä vaan. Mutta kun mä saavun sairaalaympäristöön, jotenkin mussa ylikorostuu aseptiikka ja rupeen automaattisesti ajattelemaan pöpöjen tartuntareittejä. Mulle on ehkä vaan vähän liikaa toitotettu asiasta. Sairaala vaan on semmonen ympäristö mihin kaikki pöpöt kerääntyy yhteen ja lähtee niin helposti liikkumaan ihmisestä ja pinnasta toiseen. Vaikka ne pöpöt tuskin mulle näin perusterveenä mitään vakavempaa aiheuttaisi, niin haluan olla mahdollisimman vähän itse mukana niitä levittämässä.

Sitä huomaa, että arkirutiineihin on myös tän koulutuksen myötä iskostunut se, että välttelee viimeiseen asti koskemasta tiettyihin paikkoihin julkisilla paikoilla. Ei sitä itseasiassa siinä tilanteessa edes ajattele. Esim. inhottaa ovenkahvat. Varsinkin julkisissa vessoissa! Sitä haluaisi mielummin aina vaan työntää ovet auki kyynärpäällään tai hartiallaan. Huomaan vältteleväni viimeiseeen asti koskemasta kämmenilläni tai sormenpäilläni paikkoihin, joihin todennäköisesti todella moni on koskenut. Kauhistuttaa myös katsoa muita yskimässä tai pärskimässä jonnekkin muualle kuin hihaansa. Oma ajattelutapani on kuitenkin aina ollut, että ihmisen kuuluu altistua mikrobeille, jotta vastustuskyky voisi kehittyä. Tällainen neuroottisuus (jos sitä siksi voi kutsua) tapahtuu kuitenkin tosiaan täysin ajattelematta, eikä se nyt mitenkään elämääni häiritse.... Mutta sairaalaympäristössä tai missä vaan hoitolaitoksessa muutun todella neuroottiseksi ja huomaan jatkuvasti miettiväni, mihin käteni todella haluan tunkea. En todellakaan halua kuulla jotakin harjottelua edeltävän seulontanäytteen yhteydessä, että kannankin MRSA:ta tai ESBL:ää.

Sain tänään vihdoinkin lihakseen B-hepatiittirokotteen viimeisen satsin. Nyt on sitten yksi asia vähemmän mistä huolestua jos joskus onnistun saamaan itseni osalliseksi pistotapaturmaa.

Mulla on tässä menossa mieletön liikuntaputki! Sunnuntaina olin dementiahiihtämässä (niin kuin Mika sanoisi), maanantaina oli tavalliseen tapaansa jumppa, tiistaina tuli tehtyä taas tunnin dementiahiihtolenkki (aka sauvakävely jos joku ei ymmärtänyt) ja tänään alkais vihdoinkin core keskivartalotreeni Sandran kanssa työväenopistolla :) Olen erittäin ylpeä itsestäni! Ehkä sitä ei kyllä aina tarvitse joka päivä hikoilla, mutta vaihteeksi näinkin :) (jäätelöauto kurvas just meijän pihaan! :D)

Mut juu alkaa olla jo kiire puuhamaan muuta....