Aika ohhoh-fiilis...

Nyt on pehmeä lasku koettu ja paluu arkeen alkanut toden teolla. (ja ärsyttää kun mun läppärissä ei toimi kunnolla o-kirjain...pahoittelen jos niitä puuttuu jostain kun tota pitää hakata jotta se toimisi) Viime päivät on ollut stressiä persuksissa kun asiakaskäyntejä ollut niin paljon, mutta aikaa kuitenkin liian vähän (tai ainakin siltä tuntuu). Olen aina ollut sitä mieltä, että sitä aikaa ei pidä ajatella ja ainakaan ei ikinä saa näyttää että olisi kiire. Tuntui pahalta rivien välistä keskeyttää yhden asiakkaan upeat kertomukset sota-ajalta, kun olin yksinkertaisesti istunut siellä kuuntelemassa jo paljon enemmän kuin olisi pitänyt. Hän olisi voinut jatkaa juttujaan ilmeisesti vaikka koko päivän ja voi kun olisinkin voinut jäädä kuuntelemaan. Kaikki hommat piti saada tehtyä jo ennen kahta, kun oli aluekokous. Ihmetyksekseni sain loppujen lopuksi kaiken tehtyä, jopa kirjaukset, apteekkitilaukset ja yritin vieläpä soitella apuvälinelainaamoon, kaikki työajan sisäpuolella! Aluekokous taas tuntui raskaalta vaikka kuinka pullaa ja kahvia oli nenän edessä. Oli vaan hemmetin epämukavaa istua niiden kovien tuolien päällä toista tuntia ja kuunnella asioita joista vain murto-osa kosketti mua millään tavalla. Mutta nyt stressaan jo valmiiksi juhannuksen jälkeistä aikaa, kun on neljä ihmistä lomalla joita paikkailee vain kaksi ihmistä.

Pointti on itseasiassa se, että ihmetytän itseäni. Olen kuullut lukemattomia kertoja miten hätähousu olen ja ihan terapiassa on harjoiteltu miten on ihan ok tulla joskus myöhässä eikä aina tarvitse olla ajoissa vähintään 15min (ei kiva talvipakkasilla....). Hoitotyössä mä olen kuitenkin yleensä huomattavasti rennompi ja tykkään hoitaa ajan kanssa, todella olla läsnä eikä vain häslätä menemään. Ekassa harjoittelussa teki mieli huutaa mun ohjaajalle "rauhoitu! Kyllä me saadaan kaikki hoidettua!" kun se oli vaan niin fiksoitunut siihen miten kiire MUKAMAS oli. Nyt oon huomannu kehittäneeni itselleni samanlaisen fiksoituman esiasteen. Tänään alkoi vähän väliä oikeasti paniikki nousta pintaan ja olin täysin henkisesti valmistautunut jäämään jo ylitöihin. Mutta ihan hyvinhän sain kaiken hoidettua! Oli jopa 15min aikaa soitella sinne apuvälinelainaamoon, vaikka se oli semmonen homma, että tee kun kerkiät.... no eipä ne sieltä vastannut.

Olen myös kehittänyt itselleni mielettömän stressin yhdestä asiakkaasta. Oli täysin lyöty olo jo ennen kuin menin sinne, sillä tiesin tasan tarkkaan millainen lopputulos on kuitenkin tulossa... Mutta kun se on mun omapotilas niin en voi päästä eroon siitä. Seuraavat kaksi viikkoa joudun vielä kohtaamaan sen kaksi kertaa vuoron aikana. Ne käynnit on fyysisesti raskaita (mikä ei tosin ole itse ongelma) sekä erittäin raskaita henkisesti. Omaksi yllätyksekseni olen kuitenkin kehittynyt oppimaan ulkoa kyseisen ihmisen niitä tarkimpiakin tapoja, joten käynnit alkaa jo nyt sujumaan helpommin. Tosin sekin on ihan selvästi ruvennut päästämään mut helpommalla ja antaa joidenkin asioiden olla jos en heti ymmärrä. Ehkä mun jatkuva ystävällisyys sitä kohtaan ja kova yritys miellyttää vaikka se kuinka ärjyisi vielä palkitaan joskus? 

Yritän tällä kertaa hokea itselleni, miten pitäisi relata...

Mutta huomenna enää yksi työpäivä ennen jussia. Mieletön fiilis oikeasti kun saa olla koko jussin vapaalla 8) Huomenna lähden suoraan töistä Espoon keskukseen mistä anoppiehdokas poimii mut ja sieltä ajetaan Nummi-Pusulaan <3 Mika kävi eilen kotona ja otti mukaansa mun pakkailut ettei tarvii niitä sitten raahailla julkisissa.