Torstain tapahtumia

Olin matkalla hong kongista helsinkiin. Matka oli sujunut hyvin ja olimme juuri laskeutumassa Helsinki-Vantaan lentokentälle. Yhtäkkiä kone alkoi heittelehtiä ja lentoemännät huusivat "Päät alas! Päät alas! Heads down! Heads down!" Painoimme kaikki päämme polviamme vasten. Kone osui ryminällä maahan. Nyt käskettiin juosta ulos. Kaikki eivät reagoineet mitenkään tähän käskyyn. Itse juoksin niin lujaa kuin pystyin. Kuulin takaani pamauksen ja sitten jotain osui jalkaani. Kaaduin maahan. Rautainen putki oli mennyt jalastani läpi enkä päässyt enää ylös. Savua oli kaikkialla. Erotin ympäriltäni vain tulessa olevan lentokoneen. Kuului huutoa. Joku etsi äitiään. Kaikkia kävelemään pystyviä huudettiin auttamaan. Koneesta kannettiin loukkaantuneita ulos. Kipu jalassani yltyi. Huusin apua. Kukaan ei tullut.

Olin maannut jonkin aikaa maassa tuskissani, kun kuulin paloauton sireenin. Palomiehet aloittivat tulipalon sammuttamisen ja he siirsivät loukkaantuneita kauemmas lentokoneen luota. Huusin heitä auttamaan, mutta aina kun avasin suuni, luotani käännyttiin pois. Makasin ja huusin. Kukaan ei auttanut. Joku matkustaja käveli ympärilläni. Höpisi jotain. Kauhisteli tilannetta, mutta ei tehnyt mitään. Shokissa ilmeisesti.

En enää jaksanut huutaa apua. Yritin saada ajatukset pois kivusta. Yksi koneemme lentoemännistä tuli luokseni. Kysyi vointiani. Kerroin jalastani. Hän huusi itselleen apua. He yhdessä tarttuivat minusta kiinni ja nostivat toimivan jalkani päälle. He kantoivat minut kauemmas lentokoneesta samaan riviin muiden loukkaantuneiden kanssa. Toisella puolellani oli kaksi, joilla oli molemmilla avomurtuma jalassa. Toisella puolellani oli joku joka ei pystynyt liikuttamaan alaruumistaan ja valitti selkäkipua.

Vihdoinkin ambulanssi saapui paikalle. Kaksi miestä jakeli värillisiä lappuja. Minulta kysyttiin voinnistani. Sain kaulaani keltaisen lapun. Sitten he siirtyivät jo seuraavaan. Jatkoin makaamista ja yritin sietää kipuani. Ohi kulki paljon ihmisiä. Suurin osa palomiehiä. Välillä heidän kengistä lensi hiekkaa silmiini.

Seuraava ambulanssi saapua paikalle. He kysyivät taas vointiani, tunnustelivat pulssia ja kysyivät hengityksestäni. He sitoivat jalkani rautaputkineen. Sanoin kivusta, mutta heillä ei ollut vielä antaa kipulääkettä. Kiinnittivät hihaani keltaisen teipinpalasen, johon kirjoittivat jotain. He merkitsivät jotain paperilappuun ja jättivät lapun viereeni.

Siinä sitten makasin. Ohi kulki edelleen paljon ihmisiä. He kantoivat loukkaantuneita paareilla. Monet olivat pahasti palaneet ja verisiä. Odotin ja odotin. Vähän väliä joku tuli kysymään vointiani. Lentokoneita lensi ylitsemme jatkuvasti. Hirveä ääni. Tärisin kylmästä. Olin viimeisten joukossa. Kolme palomiestä tulivat vihdoinkin luokseni. He käänsivät minut kyljelleen ja pujottivat paarit alleni. He kantoivat minua johonkin. Jonnekin selvästi syrjempään. Siellä oli paljon ambulanssimiehistöä. Makasin uudessa loukkaantuneiden rivissä. Jonkin ajan kuluttua minulta tultiin taas kysymään vointiani ja kaikenlaisia muita asioita. Minulle annettiin taas uusi paperi johon oli kirjoitettu kaikenlaista. Minusta puhuttiin jatkuvasti keltaisena. Minut kanyloitiin ja vihdoinkin sain kipulääkettä. Valitin kylmästä, mutta peittoja ei kuulemma ollut. Ei mitään lämmikettä. Tärisin ja tärisin. Mitään ei tapahtunut todella pitkään aikaan. Aina välillä tultiin vain kysymään kivusta. Henkilötietojani kyseltiin ja omaisista. Hihaani kirjoitettua tarraa ihmeteltiin. Mutta siinä vain makasin ja tärisin.

Onneksi kyseessä oli SAR-harjoitus eikä suinkaan tositapahtuma. Toivottavasti en ikinä joudu tuollaiseen tilanteeseen. Varsinkin, kun todellisuudessa minulla ei olisi toppatakkia päällä ja olisin vielä paljon hypotermisempi. Oikeassa tilanteessa ilmeisesti ensimmäisenä tulisi myös pulaa kipulääkkeistä....joita itsekin sain tosiaan vasta kahden tunnin makaamisen jälkeen. Yhteensä makasin lähemmäs kolme tuntia, minkä jälkeen potilaille annettiin lupa nousta lämmittelemään. Seisoin kylmässä vielä tunnin lisää kunnes lääkintämiehet päättivät päättää harjoituksen.

Lämpimän keiton kautta matkamme jatkui koululle ja kotiin pääsin puoli kahdentoista aikaan yöllä. Onneksi Mika tuli hakemaan purkutilaisuuden jälkeen koululta kotiin.

Että semmoinen koulupäivä. Päivä oli siis alkanut jo kahdeksalta neljän tunnin tentillä ja jatkunut terkkareiden infotilaisuuksilla. Ei ole hirveän hohdokasta miettiä kahdeltatoista lounaalla, että vielä 11h koulua jäljellä kun takana on jo 4h. Kolmelta alkoi suuronnettomuusharjoituksen roolien jako ja maskeeraus. Kuudelta oltiin jo "lentokoneessa" aloittamassa laskeutumista.

Mielenkiintoinen kokemus, mutta en kyllä tuohon hommaan enää halua. Sen verran tuskanen fiilis oli, vaikka en todellisesti ollut millään tavalla loukkaantunut.

Mutta kohta Halloween-juhliin!