Ihana viikonloppu töissä

Aivan ihana viikonloppu takana, vaikka en vapaalla ollutkaan. Aurinko piristi päiviä ja sunnuntaina avasin työmatkapyöräilykauden. Aamulla oli vielä pakkasta, mutta tiet olivat niin kuivia, ettei jäätä ollut. Muistin taas kuinka piristävää on aloittaa aamu pienellä kuntoilulla. Matka on itseasiassa juuri sopiva, tuntee kyllä urheilevansa (etenkin kun fillaroi sitä vauhtia kuin minä), mutta ei liian pitkä, ettei motivaatio kärsi. Fillarilla todella pääsee nopeammin kuin bussilla.

Vaikka viikonloppu mentiin töissä vajaamiehityksellä, silti oli ihanan rauhallista. Hommat sai hyvin tehtyä ja kuntoutettuakin samalla. Tämä kuntoutushomma on itseasiassa erittäin palkitsevaa. Se on aina yhtä hienoa huomata potilaan kävelevän 5m enemmän tänään kuin eilen. Tai kun "jalaton" potilas saadaan kävelemään edes se 5m, vaikka siihen tarvitaankin kolme hoitajaa ja Eva-teline. Siitä se lähtee ja potilas on niin sanotusti askeleen lähempänä kotia. Ja voi sitä riemun määrää, kun vastaava tulee ilmoittamaan jonkun jonottajista saaneen pitkäaikaispaikan. Jotenkin viikonloppu antoi taas lisää puhtia työhön. Myös loistavalla työporukalla oli varmasti oma vaikutuksensa asiaan.

Täytyy vielä mainita, että eilen meni molemmat i.v.-tentit läpi!! JEE!! Olen nyt täysillä i.v.-luvilla varustettu hoitaja ;) Vielä pieni omakehu: tein kuulemma osaston enkat pisteissä! Tenttiä tehdessä ei kyllä todellakaan ollut semmoinen olo, että tulee piste-ennätys. Kysymykset oli yllättävän kieroja ja jotkut omasta mielestäni hyvinkin nippelitietoa. Kieliasu oli semmoinen, että en yhtään ihmettelen jos ulkomaalaistaustaisilla on vaikeuksia ymmärtää kysymyksiä. Minullakin oli vaikeuksia välillä ymmärtää mitä kysytään! Se herättikin vähän miettimään, että palveleeko i.v.-tentti parhaalla mahdollisella tavalla, jos se on täynnä kielioppikierouksia ja hirveitä kompakysymyksiä, tosielämä kun ei oman kokemukseni mukaan niin toimi. Teoriatentistä saa tehdä virheitä 10/40, mutta se on kyllä tyhmää, että omia virheitään ei sitten jälkikäteen saa tietää, paitsi jos sopii tapaamisen opetushoitajan kanssa, joka on kokonaan toisessa sairaalassa. Olisin itsekin halunnut tietää, mitkä ne 3 kysymystä olivat, jotka itselläni meni väärin. Eihän sitä muuten voi niitäkään oppia.... Tulee ihan opiskeluajat mieleen, kun tehtiin iso määrä tehtäviä ja tenttejä, mutta ainoa palaute mitä saatiin oli se numero opintorekisterissä. Ei koskaan saanut tietää, että mikä sitten meni pieleen ja mikä hyvin.

Mutta ompahan tuokin nyt sitten suoritettu :)

Se, mikä jokaisella on jokatapauksessa joskus edessä...

...nimittäin kuolema.

Jokainen kuolee joskus, vielä ei ole keksitty ikuisen elämän salaisuutta ja toivottavasti ei ikinä keksitäkään. Kaamea ajatus, jos pitäisi elää ikuisesti. Tuntuu ainoastaan luonnolliselta, että jokaiselle alulle tulee jossain vaiheessa myös loppu. Tietenkin sitä toivoisi, että se loppu tulisi oikeaan aikaan ja mahdollisimman myöhään.

Valitsemassani ammatissa, ei voi olla törmäämättä yhteen kuoleman kanssa. Ihmettelen, jos joku selviää opiskelusta ilman yhtäkään vainajan laittoa (tai ehkä tämä odotukseni liittyy vahvasti vain omiini ja opiskelutovereitteni kokemuksiin). Muistan ikuisesti ensimmäisen kohtaamiseni kuoleman kanssa (tai no jotkut voisivat tähän väliin sanoa, ettei ajattelemani hetki ollutkaan ensimmäinen kohtaamiseni, itseasiassa se taisi olla vähintään kolmas, mutta tykkään ajatella sitä ensimmäisenä). Onneksi kyseinen hetki oli loppujen lopuksi kaunis omalla tavallaan, jäi olo, että tämä oli onnistunut loppu hyvästelyineen, itkuineen ja laittoineen joulukynttelikön valossa pimeänä alkutalven iltana. Olinhan minä ehtinyt kokemaan sukulaisten hautajaisia, mutta se on jotain aivan erilaista olla läsnä juuri kuoleman hetkellä ja nähdä omin silmin elämän hiipuvan.

Kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta, tunteeni kuolemaa kohtaan osaavat yllättää yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus ajattelin, että haluaisin lastensairaanhoitoon töihin. Sitten tajusin itkeväni pelkästä ajatuksesta, että pienet elämän alut joutuvat kokemaan aivan liian kovia saatika sitten kohtaamaan kuoleman silloin, kun sen aika kaiken järjen mukaan ei vielä pitäisi olla. Arvostan suuresti heitä, jotka pystyvät tekemään työtä pienten potilaiden hyväksi esimerkiksi syöpäosastoilla tai vastasyntyneiden teholla. Onneksi kuitenkin ymmärsin riittävän ajoissa, että se olisi liian rankkaa itselleni.

Eilen kuitenkin törmäsin uuteen haasteeseen. Luonnollisesti kuolemaan törmätessä, joutuu kohtaamaan myös kuolemaa surevia läheisiä. Toistaiseksi olen kuitenkin onnistunut välttymään siltä, että joutuisin kertomaan jollekin kasvotusten hänen läheisensä voinnin oleellisesti heikkenemisestä. Oikeiden sanojen löytäminen tuntui mahdottomalta. Olen aikaisemmin käynyt samantapaisen keskustelun puhelimitse, mutta kun tilanteeseen lisätään kasvot ja niissä tapahtuvat reaktiot, empatiani tätä ihmistä kohtaan lähtevät ylikierroksille.

Vaikka kuinka luonnollinen ja odotettava asia kuolema olisikin, surevan omaisen kohtaaminen saa omatkin tunteeni heräämään. Ehkä kokemuksen karttuessa, sitä ns tottuu tähänkin, mutta haluaako sitä toisaalta tottua kuolemaan? En ole vielä pystynyt ratkaisemaan pääni sisällä kysymystä siitä, että onko hoitajalla oikeus itkeä, kun itkettää. Toisaalta ajatus tuntuu järjettömältä, hoitajan tulisi olla tilanteessa tukipilari ja lohduttaja, eikä pillittämässä itsekin. Mutta toisaalta taas, onko se niin kamalaa surra ja itkeä yhdessä itkevän omaisen kanssa? Ensimmäisessä kohtaamisessani kuoleman kanssa harjoitteluni ohjaaja itki yhdessä omaisen kanssa. Siinä he halasivat toisiaan itkien hiljaisuuden keskellä kuoleman juuri vierailtua.

Sekalaista sakkia

Nyt tulee ihan vaan suoraa ajatusflowta, eli kaikenlaista sekalaista mitä on päässä viime päivät pyöriny.

Robin on ihan ihmeellinen tapaus. En tiedä onko sillä oikeasti aivan valtava ruokahalu, onko se koukussa vaan siihen syömisen fiilikseen, onko se liian perso ruoalle, onko sillä joku ahmimishäiriö vai mikä nyt oikein on? Se tulee vinkumaan ruokaa ruokakaapille jo tunnin sen jälkeen kun on saanut ruokaa. Voi myös olla, että Robin nautiskelee liian kauan ruokaansa, jolloin Bäde ehtii jo vaihtaa sen lautaselle ja hotkasee puolet Robininkin annoksesta. Mutta se vinkuu ruokaa jatkuvasti. Meidän kissathan siis tietää tasan tarkkaan mistä ruoka tulee, ne on täysin ehdollistettuja juuri sen tietyn kaapin avaamiseen, samoin kuin juuri niiden tiettyjen kissanruokalautasten kilinään. Muiden kaappien avaaminen tai tavallisten lautasten kilinä ei niitä hetkauta. Pahimman nälän hetkellä askeleet keittiöön päin saa kissat ryntäämään perään. Mä en voi pitää kuivamuonaa koko ajan esille, koska Bäde hotkii ne heti ja Bäde on valmiiksi jo tarpeeksi läski. Joten olen juuri niin ilkeä ämmä, että olen antanut Robinille ropoja ja kun Robin on syönyt tarpeeksi, nostan ropot takaisin kaappiin mahdollisimman nopeasti ennen kuin Bäde ehtii liian paljon hotkimaan. Bäde on tajunnut tämän ja on muuttanut taktiikkaansa, ei enää tyydy kiltisti odottamaan vuoroaan, vaan tunkee päätään ropokupille Robinin vielä rouskuttaessa. Ropot meillä täytyy säilyttää hampaiden kestävässä muovilootassa, muuten nuo jyrsijät harrastaa saalistamista ja käy nakertamassa ropopussiin reijän ja napostelee saalistaan onnellisena. Mutta juu, tuo Robinin jatkuva "nälkä"/nälkä ihmetyttää.

Mussa täytyy olla jokin vika. Kyyneleet valuu silmiin aivan ihmeellisissä tilanteissa, että loppujen lopuksi nauratan itseäni. Mulla on vain tapana ajatella ihan liikaa ja liiallisesta ajattelusta syntyy järjettömiä päättelyketjuja. Tänään telkussa pyöri joku mainos (ei nyt millään tule päähän, että mikä) ja jotenkin mä päädyin siitä mainoksesta siihen tunteeseen, että mitä jos mun joku läheinen kuolee ja rupesin pillittämään. En nyt mitään huutoitkua, mutta kyyneleet valui silmiin. Se mainos oli ihan iloinen, en tajua tätä mun päättelyketjua. Mun aivoilla on muutenkin jokin mieletön kyky saada mut herkistymään ihan ihmeellisistä asioista. Joskus sitä sitten taas pystyy hallitsemaan tunteensa ihmeen hyvin. Osaan ihmetyttää itseäni. Toisaalta ehkä pitää vain oppia elämään tämänlaisen itseni kanssa. Tämmöinen musta tuli, kun lääkkeet karsittiin pois, eli kai olin koko ajan ollut tämmöinen, mutta lääkkeet turrutti kaikki tunteet.

Jostain syystä olen ollut viime aikoina ihmeen stressaantunut. Tuntuu, että koko ajan pyörii tiettyjä asioita päässä ja unen kanssa on ollut taas enemmän ongelmia, joita ilta-aikaan ja öisin iskevä yskä pahentaa entisestään. Mutta ehkä nyt pitää vaan yrittää ymmärtää itseään, töiden aloittaminen opiskelujen ja pitkän lomapätkän jälkeen vastavalmistuneena aiheuttaa yllättävääkin stressiä. Kun tätä jaksaa jonkin aikaa, niin sitten taas helpottaa. Jännä juttu, miten sitä taas hokee itselleen, että pitää enää vähän aikaa jaksaa ja sitten helpottaa. Liian tuttu hokema...

Flunssa on nyt kestänyt 2,5 viikkoa!!! Alan tulla hulluksi sen kanssa, enkä tiedä mitä enää tehdä. Tuskin lääkärissäkään käynti mitään helpottaisi, oirekuva viittaa aivan selvään virusinfektioon. Ilmeisesti muutenkin sitkeitä pöpöjä liikkeellä, täytyy vaan yrittää kestää. En ole päässyt salille aivan liian pitkään aikaan :(

Tänään oli kyllä semmoinen päivä töissä että hohhoijaa... Todellista sopeutumisharjoittelua ja ihmeellistä sekasortoa. Mutta selvisin! Eikä kukaan muukaan kuollut! :D Mutta siinä vaiheessa, kun joku alkaa selostamaan, että kuitenkin jo toisella harjoittelujaksolla olevan opiskelijan ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin perushoitoa eikä lääkärinkierrolla tarvitse mennä ollenkaan, kun ei siitä kuitenkaan mitenkään hyödy, herää minussa suuri ymmärrys sitä opiselijaa kohtaan ja tekee mieli sanoa muutama valittu sana.......

Vastavalmistuneen ihmeellinen maailma

Eli viime tiistaina koitti sitten se suuri päivä. Tuntui hienolta ja ihmeelliseltä saada todistusnippu käsiinsä. En edelleenkään pysty käsittämään koko asiaa, että mun ihan oikeasti ei enää tarvitse koulun penkille palata. Tuntuu samaan aikaan ihanalta, omituiselta ja pelottavalta. Saa nähdä minkälaisiksi tunnelmat sitten muokkautuvat viikkojen vieriessä. Tiistaina käytiin Inkan kanssa syömässä kiinalaista todistusten haun jälkeen ja illalla suuntasin kotikotiin kilistelemään skumppaa isin kanssa. Keskiviikkona alkoikin sitten työt ja arki. Torstaina työkaverit ja osastonhoitaja yllättivät kukkakimpulla, onnittelivat valmistumisesta ja toivottivat tervetulleeksi työyhteisöön. Tuli kyllä tosiaan tervetullut olo. Mukavaa mennä töihin paikkaan, jossa on ihania työkavereita ja tuntuu, että omaa työpanosta arvostetaan, vaikka vielä vastavalmistunut untuvikko onkin.

Noh.... Torstain ja perjantain välisenä yönä nyt lähes kaksi viikkoa kestänyt flunssani päätti näyttää totiset voimansa ja vietin koko yön yskien nukkumatta lainkaan. Kun aamulla oli aika nousta aamuvuoroa varten, en ollut varma tuleeko seuraavaksi taas yskänpuuska vaiko oksennus, joten soitin suosiolla töihin olevani sairaana. On sitä ennenkin menty töihin nukkumatta lainkaan, mutta flunssa pisti sitten omat haasteensa vielä soppaan. Jännä juttu, miten silti tunsin aivan mielettömät tunnontuskat siitä, että jäin kotiin. En tosiaan todellakaan helposti anna itseni olla kipeänä.... Ehkä sitäkin pitää vielä harjoitella, siis sitä, että ei tunne niin kamalia tunnontuskia.

Lauantaina edelleen flunssaisena vetäisin sitten hyvän annoksen särkylääkkeitä ja olin valmis juhlimaan valmistumista. Ensin oli kotikotona vuorossa sukulaisjuhlat ja illemmalla ystäväjuhlat omassa kodissani. Molemmat onnistuivat oikein mainiosti ja oli ihanaa nähdä aivan liian pitkästä aikaa tiettyjä ystäviä. On mulla muutenkin vaan niin ihania ystäviä! Baarissa tanssahtelu vähän lysähti, mutta kaiken kaikkiaan ihanat juhlat. Seuraavana päivänä maistui kyllä mäkkisafka ja nesteytyslitku.

Yksi asia harmittaa kyllä erittäin paljon. Olen odottanut innolla kevään saapumista ja katujen sulamista, jotta pääsisin fillaroimaan töihin. Noh, eipä mulla nyt ole enää pyörää!! Se on mitä ilmeisimmin pöllitty (ainakin on kadonnut) meidän taloyhtiön lukitusta pyöräkellarista. Pyörä itsessään oli myös lukittu itseensä kiinni kahdella lukolla, eli se on todella pitänyt kantaa pois. Kotivakuutuksen piikkiin se menee, mutta omavastuuosuus täytyy maksaa. Se oli vasta vuoden käytössä ollut :( Mutta onneksi asia huomattiin nyt, eikä vasta juuri ennen käyttöön ottoa. Meidän naapuriltakin nimittäin pöllittiin pyörä samasta varastosta ja se herätti käymään tarkistamassa oman pyörän tilanne.

Toinen asia mikä saa harmittamaan (tosin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin edellinen) on ibuprofeiinin ja prasetamolin liian lyhyt vaikutusaika. Ne toimii kurkkukipuun loistavasti, mutta kipu ei pysy pois aivan koko yötä :/

Mutta huomenna taas töihin! Aamulla olisi nimineula- ja henkilökorttikuvan kuvaus. Mun tuurilla mulle kasvaa yön aikana iso finni keskelle otsaa :D

Lomalainen

Hui! Ompa viime kirjoittelusta vierähtänyt aikaa! Heti voisin sanoa sen, että kaikki stressaamiseni oli kuin olikin aivan turhaa. Harjoittelusta sain ylistysarvioinnin ja töihin yritettiin suostutella (mutta kun tuleva työpaikka oli jo sovittu). Sain harjoittelusta kuitenkin lisäpotkua siihen, että terveyskeskus on todella se mulle tarkoitettu työpaikka, siellä toden näköisesti olisin juurikin elementissäni. Sinne siis vielä haluan, mutta ensin ura on mukavaa aloitella Suursuolla. Myös opparin opponointi saatiin hyvin hoidettua, opponoitiin työ keskeneräsenä, ei se olisi mitenkään valmistunut maaliskuuksi. Mutta nyt sekin on takana ja tiistaina on todellakin edessä The Day.

Helmikuun puolestavälistä olen lomaillut. Lomaan on mahtunut mm viikon matka Egyptiin, viikonlopun matka Tallinnaan, ystävien (ja sukulaisten) tapaamista, tulevalla työpaikalla vierailua ja pari keikkaakin, sairaanhoitajapäivillä käväiseminen, iv-tentin ajattelua sekä ihan vaan laiskottelua ja oleilua. Maanantaina olisi edessä työhöntulotarkastus ja tiistaina todistusten hakemista sekä skumppailua muutamaankin otteeseen. Seuraavan viikon lauantaina on sitten itse juhlat kahdessa erässä, sukulaisille ja ystäville erikseen.

Vähän enemmän voisin vielä sanoa tuosta viikosta Egyptissä. Matkattiin siis Hurghadaan unelmarantalomakohdehotelliin nauttimaan täyshoidosta, mahdollisimman rentouttavaa ja mutkatonta. Hotelli oli aivan loistava, juurikin niin ihanan mutkaton kuin toivottiinkin. Hotellilla oli 16 eri uima-allasta Serena-osastoineen, eli mieleisen paikan sai todellakin valita. Ruokaa ja juomaa oli jatkuvasti tarjolla ja kaikki siis kuului hintaan. Illallisbuffetin ruoka alkoi loppulomaa kohden jonkin verran tympiä. Palvelu oli jotain aivan käsittämätöntä, siis hyvässä mielessä. Baarissa tuotiin uutta drinkkiä pyytämättäkin (kun olin alunperinkin pyytänyt vain "jotain drinkkiä") ja vaikka hotellialue oli valtava, kaikkialla oli jatkuvasti siistiä. Hotellin oma ranta oli noin kilometrin merelle päin alle polviin asti syvää, mutta vierestä löytyi myös uimakelpoista merivettä. Snorklausta rannassa yritettiin, mutta kivaa kateltavaa ei siitä kyllä hirveästi löytynyt. Vatsatauti valitettavasti saatiin molemmat (onneksi samaan aikaan), mutta siitäkään ei tarvinnut kauaa kärsiä. Hotellilla oli oma klinikka, jonne marssittiin klo 10 aamulla. Tutkimisen, 20min tiputuksen ja apteekkireissun jälkeen pystyi lähtemään jo syömään lounasta ja klo 15 oltiin altaalla taas. Vatsataudin vuoksi snorklausreissu riutoilla jäi valitettavasti kuitenkin väliin. Luxoriin onneksi päästiin ja hieno retki olikin. Päivässä ehti juuri näkemään Luxorin päänähtävyydet, tosin aika nopealla (mutta riittävällä) tahdilla. Aivan ihana ja rentouttava reissu oli, mutta tuli kyllä poikia ikäv, samoin juotavaa kraanavettä.. Pojilla oli onneksi loistavat hoitajat viikon ajan. Nyt vähän kuvia, mitä nyt omalta koneelta löytyy (meillä oli molemmat kamerat mukana ja mun koneella on pokkarin kuvat):

Tallinnassa olin sitten taas Ullan ja Outin kanssa. Lauantaina (olin ehtinyt olla yhden päivän kotona Egyptin jälkeen) aamulautalla lähdettiin ja sunnuntaina iltalautalla tultiin takaisin. Matkaan mahtui mm Tallinnan esittelyä meidän ensikertaa Tallinnassa käyvälle Ultsulle, hemmotteluhoidot kylpylässä, kuulumisten jakamista ja muutenkin maailmanparannusta, alkoholia, elokuvissakäynti ja pieni annos shoppailua. Huippureissu oli sekin ja suunnitelmissa olisi uusia reissu kesän lopuksi, sen verran mukavaa tosiaan oli. Muutama kuva vielä sieltäkin:

Loppuvaiheen paniikki

Lomaan on enää viikko, miten voin silti olla näin stressaantunut? Jostain syystä olen ollut viime viikot niin stressaantunut, että ihan ahdistaa. Mikalla on oma teoriansa tästä: Olen riippuvainen stressistä, eli jos todellista stressin aihetta ei ole, keksi itselleni semmoisen. Itse olen tietenkin vankasti eri mieltä. Minähän olen ihan oikeutetusti stressaantunut enkä vain kuvittele asioita.... Tai no.... Kyllä ehkä myönnän, että kuvittelen asioihin vielä oman lisäsäväyksen.

Toinen ohjaajistani ei ole oikein huippu palautteen antaja ja tykkää selvästi jatkuvasti kytätä joka ikistä liikettäni. Tästä olen tietenkin vetänyt johtopäätöksen, että hän ei tule kuitenkaan päästämään minua harjoittelusta läpi...Kun enhän minä nyt ihan selvästi hänen mukaansa mitään osaa. Olen siis käyttänyt viime viikkoina ison osan energiastani itselleni uskottelemiseen, että kyllä oikeasti olen hyvä valmistuva sairaanhoitaja/terkkari (tosin terkkariosaamiseni on ilmeisesti paljon parempi kuin sairaanhoitajaosaamiseni) ja kyllä kaikki järjestyy. Noh, eilen tämä kyseinen ohjaaja totesi (/lupasi), että kyllä minä ehdottomasti harjoittelusta läpi pääsen (muulla ei siis ole väliä, kun arvosanoja ei AMK:ssa jaella harjoitteluista).

Noh, viime päivinä on sitten ilmaantunut vielä isompi stressin aihe valmistumiseen liittyen. Teoriassa tämä harjoittelu on viimeinen suoritukseni, kaikki muut arvioinnit ja opintopisteet minulla on kirjattuna. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Opinnäytetyöprosessiin kuuluu toisen ryhmän/tekijän opponointi suunnitelma- ja valmistumisvaiheessa. Opinnäytetyön suunnitelmaa olen opponoinut, mutta valmista työtä en. Koko ajan on ollut ajatuksena, että toisen ryhmäläiseni kanssa opponoimme kahta ystäväämme, joiden opinnäytetyön PITI olla valmis hyvissä ajoin ennen valmistumistamme maaliskuussa. Nyt opettajamme kuitenkin vihjaisi, että työ ei tule valmistumaan ajoissa, vaikka kyseiset ystävämme eivät asiaa ole edelleenkään myöntäneet. Opettaja sitten päätti uhkailla, että papereita ei tipu, jos emme löydä uutta opponoitavaa ryhmää ajoissa.....

Eli ihan pikku juttu vaan..........

Ei auta muu, kuin toivoa hartaasti, että joku uusi opponoitava löytyy tai saa jotenkin keskusteltua opettajan kanssa korvaavasta tehtävästä/suorituksesta. Tuntuu lievästi sanottuna inhottavalta, jos valmistuminen venyy kuukaudelta täysin itsestäni johtumattomasta syystä.... Kyllä, stressaa.

Mutta nyt on vapaapäivä, täytyy yrittää ajatella positiivisesti. Onhan kaikki aina ennenkin jotenkin järjestynyt? Olen todella loman tarpeessa.

Tulevaisuus selkenee

Tulevaisuus näyttää yhtäkkiä selkeältä, eikä siihen tarvittu kuin muutama sähköpostiviesti. Puhun nyt tietenkin ensimmäisesti työpaikastani vastavalmistuneena. Luulin, että puhuisimme helmikuun puolessa välissä Suursuon osastohoitajan kanssa mahdollisesta työpaikasta. Hän nyt kuitenkin lähetti eilen viestiä, että milloin haluan aloittaa ja minä nyt sitten aloitan hommat 20.3. Kysyessäni pestin pituutta hän iloitti, että neljän kuukauden koeajan jälkeen voin jäädä niin pitkäksi aikaa kuin itseäni huvittaa. Eli ensimmäinen työpaikkani on kuin onkin vakkaripaikka. Eipähän ainakaan tarvitse elää elämäänsä puolen vuoden sykleissä ja aina miettiä mistä seuraavan määräaikaisuuden saa. Sitten kun haluaa uusia haasteita, on työnhakukin taas rennompaa, kun ei ole pakko saada paikkaa, vaan voi rauhassa katsella :) Homma ei ole sitä, mitä haluan tehdä seuraavat kymmenen vuotta, mutta sillä on mukava aloittaa työuransa vastavalmistuneen.

Nyt on taas vähemmän stressiä, kun ei työpaikkaa tarvitse pohdiskella!

Tänään aamulla salilla mietin jatkuvasti, että töihin pitäisi tänään vielä lähteä, mutta ei tarvitsekaan! Mullahan on tosiaan pitkä viikonloppu vapaata! Vasta maanantaina sitten :D Ja tänäänhän on tosiaan lauantai eikä vielä edes sunnuntai. Jos tänään saisi tuon toisen kissan pestyä, kun sen häntä on taas niin rasvoittunut. Ja olis se mukavaa saada vähän siivoiltuakin, mutta stressiä en siitä aijo ottaa! Mika lähti tänään töihin, voi sitä...

Mukavaa viikonloppua kaikille! :)