PS. I love you

Aina kun multa kysytään lemppari leffaa/kirjaa/bändiä/väriä turhaudun. Ei mulla ole sellasta! Kai. Tai ainakaan vaan yhtä! Ehkä sit oon jotenki ailahteleva, mutta kaikki muuttuu sen hetkisen tunteen mukaan. Esim. jos multa kysyttäis lemppari väriä, niin mä kysyisin, että missä tilanteessa. Esim. vaatteissa tykkään mustasta, harmaasta ja ruskeasta, mutta jos pitäs valita väriliitu, niin noi olis viimeset joihin koskisin. Ja musiikki varsinkin vaihtuu mielialan mukaan. Mutta se mistä oon ainaki aivan varma on, että toi leffa (PS I love you) on mun ehdottomia suosikkeja. Sen voi katsoa aina vaan uudestaan ja uudestaan ja aina se koskettaa yhtä paljon jos ei enemmänki.

Se tuli tänää tv:stä. Se oli eka kerta kun oon itkeny kokonaisen elokuvan ajan. On sinä kyllä ilosiaki kohtia, mutta mä itkin niittenki läpi. Onneks tuli mainoskatkot nii pysty välillä vähän rauhottelee itteensä ja vetää henkee. Se on vaan niin surullinen ja koskettava ja kaikkea siltä väliltä.

Jonku aikaa sit näin unta, jossa Mika kuoli auto-onnettomuudessa. Se oli niin todentuntusta. Rupesin siinä unessa vaan käymään läpi asioita joita mun piti hoitaa ja mietin, että mitä helvettiä oikeen teen nyt. Se oli ihan liian todentuntuinen uni. Mut onneks Mika oli siinä vieressä kun heräsin...ja vieläpä hengitti. Toi leffa taas toi ton unen esiin. Mitä helvettiä mä ihan oikeesti tekisin jos joku mun lähimmäinen kuolis? Kesätyöpaikas vihasin eniten nähdä ne omaiset jotka oli just menettäny rakkaimpansa. Vaikka kuinka ennustettavissa se kuolema oiskin ollut ja vaikka kuinka se olis jopa helpotus, että se puoliso pääs vihdoinkin ikuiseen lepoon, niin tietenki se sattuu aivan tajuttomasti. Varsinki jos on käyny sielä kattomassa sitä jok'ikinen päivä. Sit ei enää tuukkaan. Mitäs sit?

Kun isosisko täytti 18 vuotta, se meni heti syntymäpäivänään luovuttaa verta. Mä olin mukana sen henkisenä tukena. Mun mielestä se oli niin hienoa jotenki. Aina ollu. Antaa jotain ihan oikeesti omaa, jotta voi pelastaa jonkun toisen hengen...vaikka kuinka tulee tökityks neulalla. Sillon päätin, että mäkin haluun mennä luovuttaa verta heti sinä päivänä, kun täytän 18 vuotta. Mutta mites kävikään. Aloin olee toiveikas, että jos mä nyt vihdoinki kohta saisin...mutta en. Sain tänää tietää, että saan luovuttaa verta vasta, kun oon päässy eroon kaikista lääkkeistä, mulle on annettu terveen paprut ja lisäks oon sen jälkeen odottanu 2 vuoden karenssiajan. Ja sillonkin saatan tarvita lääkärin lausunnon siitä, että se on ok. Tuli jotenki toivoton olo. Tiiän, että moni ajattelee nyt, että mitä väliä. Jollain omituisella ja kierolla tavalla mulle on todellakin väliä. Emmätiiä....mul on joku aivan liian suuri tarve auttaa. Oon vaan aina aatellu, että verenluovutus on yks epäitsekäimmistä teoista mitä voi tehdä luuytimen ja elimen luovutuksen ohella. Kelpaisinkohan mä luuydinluovuttajaks?