Taisin nousta väärällä jalalla...

Olin koko aamun itse neiti kiukkupeppu. Tuntu vaan ettei mikään nyt mene nappiin ja teki mieli mennä lattialle makaamaan ja vetästä kunnon itkupotkuraivarit, niiku lapset (no en minä kyllä) tekee. Kaikki stressi ja pänniminen oli vaan jotenkin kasautunut tälle aamulle.

Heräsin aamulla kahdeksalta (6h unien jälkeen) Mikan kännykän herätyskelloon, kun se oli jääny herättää jo sillon. No mut mikäs siinä, niin käy aika useinkin, eikä se mua yleensä häiritse. En vaan saanu mitenkää uudestaan unenpäästä kiinni ja tunnin pyörimisen jälkeen päätin nousta. Monniki oli niin hellyydenkipeä, mutta olin niin kiukkunen, etten jaksanu jäädä rapsuttelee. Menin suihkuun ja yritin venytellä niskojani, kunnes näkö sumeni ja tunsin miten kohta lähtee jalat alta. Noh, ei kun vaan äkkiä kyykkyyn ja pää polvien väliin kunnes näkökenttä palautu normaaliksi ja uskalsi nousta taas ylös. Joo, niskat vähän jumissa taas. Aamu meniki sit niitä verrytellessä. Samalla stressasin, kun koulussa oli maanantaina ilmoitettu, että meillä onkin vielä yksi ylimääräinen koulupäivä, mitä ei ole laitettu aikatauluihin. Tietenkin olin sopinu terapian just sille päivälle ja stressasin hienosti etukäteen, etten kuitenkaan saa sitä vaihdettua ja miten kaikki on sitten tietenkin täysin perseestä. Mutta on se kyllä ihan oikeasti perseestä, ettei aikatauluja voida antaa selkeästi ja kaikki kerralla. Nyt niitä annetaan ripotellen ja millon missäkin ilmoitellaan. Mulla on ikävä selkeää lukujärjestystä. Stressasin myös syksyn harjottelujen JobStep-hakua, mikä sattuu tietenkin olemaan juuri meidän harjoittelun ekana päivänä. Eli mulla ei ole mitään mahdollisuuksia olla kyttäämässä koneen ääressä silloin itselleni harjoittelupaikkaa. Kiukku ja ärsytys huipentui siihen, kun pääsin hädin tuskin rapun ovesta ulos, kun musta jää ja pieni lumipeite yllätti ja meinasin mennä saman tien nurin.

Toisinsanoen, mikään asia ei ollut oikeasti mitenkään maailmaa mullistavaa. Jostain syystä tuo kaikki kävi kuitenkin ylivoimaiseksi ja kyyneleitäkin tuli tihrustettua jo ennen kuin nousin edes sängystä ylös.

No mutta tietenkin kaikki loppujen lopuks järjestyy! Hartioihin autti verryttely, venyttely ja pronaxen. Terapian sain siirrettyä todella helposti ja itseasiassa vielä parempaan ajankohtaan eli siitä stressaaminen oli täysin turhaa. JobStep-haun Mika taas suostu hoitaa mulle, kunhan harjoitellaan sen kanssa tarpeeksi etukäteen, että mitä sen pitää siellä oikein tehdä. Ja en edes kaatunut!! ...Toisin kuin maanantaina. Eli miksi ärsyyntyä? Sain jopa torkahdeltua bussissa, mutta silti jäin onnistuneesti oikealla pysäkillä.

Eli ihan turhaan olin semmonen kiukkuilija. Ja mitä me tästä opimme taas jälleen kerran? Etukäteen stressaaminen on AINA turhaa....Mutta silti syyllistyn siihen harmittavan usein.